Mitä jos sanoisin, että ratkaisemattomilta tuntuvat ongelmat olisivatkin ratkaistavissa, kunhan ihmiset löytävät toisensa uudelleen? 

Johan Harin Mielen Yhteydet kirja on todella kiinnostava ja ajankohtainen teos, joka esittää tärkeitä ajatuksia paremman työelämän kehittämiseksi.  

Hari kertoo kirjassaan mm. professorikollegoista Maya Tamirista ja Iris Mausssista, jotka ovat tutkineet, voiko ihminen tietoisesti yrittää tulla onnellisemmaksi ja onnistua siinä? Että jos me vain päättäisimme tästä eteenpäin omistautua onnen etsintään niin kotona kuin työpaikoillakin, tulisiko meistä onnellisempia viikon tai vuoden päästä? 

Tutkimusryhmä perustettiin tutkimaan asiaa neljässä maassa: Yhdysvalloissa, Venäjällä, Japanissa ja Taiwanissa. Tutkijat seurasivat useampaa tuhatta ihmistä, joista osa päätti tietoisesti pyrkiä onnellisempaan elämään, osa taas ei. 

Tulokset olivat yllättävät. Jos ihminen pyrkii tietoisesti onnellisempaan elämään, hänestä ei tule onnellisempaa – jos hän asuu Yhdysvalloissa. Mutta Venäjällä, Japanissa ja Taiwanista asuvista tulee.  

Miksi näin? 

Sosiaalitieteissä on jo pitkään tunnistettu, että länsimaalaisten ja toisaalta useimpien aasialaisten välillä on karkeasti ottaen merkittävä ero siinä, miten ja suhtautuvat itseensä. Sitä voi testata vaikka näin: 

Näytä länsimaalaiselle ystävällesi kuva, jossa mies puhuu väkijoukolle. Pyydä heitä kuvailemaan mitä näkyy. Tee sitten sama vaikkapa kiinalaisella turistiryhmälle. Katso miten vastaukset eroavat. 

Länsimaalaiset kuvailet lähes poikkeuksetta ensi väkijoukon edessä seisovaa yksilöä, usein yksityiskohtaisesti ja sitten vasta väkijoukkoa. Aasialaisella järjestys on päinvastainen: he kuvailevat ensin väkijoukkoa ja vasta sitten hetken mietittyään, etualalla seisovaa ihmistä. 

Mitä tämä tarkoittaa?

Me länsimaiset tarkastelemme elämää yksilön näkökulmasta, kun taas Aasialaiset tarkastelevat sitä lähinnä yhteisön näkökulmasta. Tutkittaessa esimerkiksi länsimaalaisia hittibiisejä 1970 – luvulta tähän päivään, on tunnistettu, että me sanan käyttö on laskenut radikaalisti, kun taas minä sanan käyttö lisääntynyt huimasti. Yksilökeskeisen kulttuurin ilmentymä tämäkin. 

Kun tutkijat menivät syvälle ilmiön juurille, selvisi seuraava: Yhdysvalloissa ihmiset pyrkivät etsimään onnea itselleen, koska he ovat omaksuneet yksilön näkökulman. He toimivat niin kuin moni meistä; haalivat itselleen tavaraa, keräävät työyhteisöissä pisteitä itselleen ja pyrkivät pönkittämään omaan egoaan. Mutta Venäjällä, Japanissa tai Kiinassa onneen pyritään eri keinoin. Siellä yritetään ensisijaisesti parantaa oman ryhmän tai yhteisön tilannetta. Se on heistä ilmiselvää, koska sitä onni heille merkitsee. Näkemykset siitä, mitä onnellisemmaksi tuleminen tarkoittaa, ovat siis keskenään ristiriitaisia. Ja tutkimusten mukaan länsimainen versiomme ei toimi – aiemmin kuvatuista syistä, kun taas yhteisöllinen näkemys toimii.  

Mitä tämä tarkoittaa johtamisen näkökulmasta ja miten uusi yhteys rakennetaan?

Mahdollisuudet onnistua, myös liiketoiminnassa, ovat paljon paremmat, jos onnellisuuden ja menestyksen ymmärtää sosiaaliseksi tavoitteeksi. Tutkimukset ovat osoittaneet, että onnellisuutemme lisääntyy, jos opimme jakamaan ilomme ja surumme meitä ympäröivän yhteisön kanssa. Johtamisen näkökulmasta tämä tarkoittaa oman edun tavoittelusta luopumista ja taistelua yhteisöllisen, suuremman edun puolesta. 

Yksilötasolla tämä tarkoittaa sitä, että meidän on tehtävä töitä omien tunteiden, myös niiden epämiellyttävimpien kanssa. Meille on kulttuurillisesti opetettu, että tunteet eivät kuulu työpaikoille. Että ne voidaan laittaa nurkkaan odottamaan ja että pöydällä on ne asiat, tilanteet, prosessit ja tavoitteet, joiden kanssa töitä tehdään. Mutta näin ei ole. Tunteita ei voi sammuttaa – niitä ei saa piilotettua. Ja me emme kulttuurillisesti ole kovin hyviä kohtamaan surua, häpeää, hämmennystä ja epävarmuutta, emme itsessä emmekä toisessa, koska pelkäämme mihin ne meitä vievät. Mutta ilman tunteiden kohtaamista, onnellisuus –  joka perustuu yhteyteen toiseen ihmiseen ei ole mahdollista. Tie onnellisuuteen on siis omista pelottavista tunteista ääneen puhumista ja niiden jakamista oman yhteisön kanssa.

Meille on kulttuurillisesti opetettu, että tunteet eivät kuulu työpaikoille. Että ne voidaan laittaa nurkkaan odottamaan ja että pöydällä on ne asiat, tilanteet, prosessit ja tavoitteet, joiden kanssa töitä tehdään.

Älä ole sinä. Ole me. Ollaan me. Tehdään ryhmästä toistemme arvoinen. Tutkijoiden viesti on, että todellinen tie onnellisempaan elämään, ja myös työelämään aukeaa, kun puramme meitä ympyröivän suojamuurin ja päästämme omat ja toisten ihmisten tarinat virtaamaan yhteen ja oivallamme, että minä en ole koskaan ollutkaan pelkästään minä. 

Opettelemalla olemaan oma itsesi, kokonaisena ja kaikkine tunteinesi, luot yhteyden ympärilläsi oleviin ihmisiin. Opit olemaan osa kokonaisuutta. 

Älä yritä olla se tyyppi, joka puhuu väkijoukolle. Ole osa joukkoa. Halutessasi pääset treenaamaan tarinasi omaksi ottamista mm. häpeätutkija Brené Browinin johtajuustutkimusta soveltavassa Brave New Leader valmennuksessa, jonka löydät lisätietoja täältä.  Uskalla mukaan! 

Riikka Seppälä 

riikka@sitomo.fi I puh. 050 371 2000 

SITOMO I Designing strong & resilient organizations 

Designing strong & resilient organisations

Designing strong & resilient organisations

Rakennetaan yhdessä hyvää johtajuutta! Pysy kuulolla ja tilaa uusimmat muutosvinkit suoraan s-postiisi!

Onnistui!