Monet tuskailevat yhteisöllisyyden menetystä hybridityössä. Mitä yhteisöllisyys oli ennen hybridityötä? Satunnaisia kohtaamisia kahvikoneella? Haikailemmeko jotain, mitä ei koskaan ollutkaan vai olemmeko oikeasti kadottaneet jotain tärkeää?
Työtä ei koskaan kehitetä tyhjiössä, vaan jokaisella työyhteisöllä ja tiimillä on aina oma menneisyytensä sekä toimintaympäristö, joka tuottaa tietynlaisia olosuhteita. Viimeaikainen keskustelu hybridityöstä tuntuu ajautuvan vastakkainasetteluun ja usein rivien välistä on aistittavissa vahvaa turhautumista. Silti kaipaamme, että löytyisi joku, joka sanoisi, miten tätä kaikkea pitäisi nykyisessä tilanteessa johtaa ja organisoida. Välillä ratkaisuja haetaan täydestä vapaudesta suunnitella ja valita työn tekemisen tapa itse ja toisinaan päädytään säätelemään erityisesti lähityön määrää sekä muotoa. Kaikille näille ratkaisuille löytyy omat puolestapuhujansa ja perustelunsa.
Yksi haaste keskustelussa on se, että käymme sitä usein vain omista lähtökohdistamme käsin – missä minun on paras tehdä työtä. Välillä onnistumme laajentamaan keskustelun siihen, millaiset työt hoituvat parhaiten missäkin. Jos keskustelu jää tälle tasolle, kadotamme helposti työtehtävien ja olosuhteiden erilaisuuden – työntekijöiden erilaisuudesta puhumattakaan. Tuntuu, että pyrimme löytämään ratkaisuja, jotka voimme paaluttaa säännöiksi sekä periaatteiksi ja kuvittelemme, että asiat ratkeavat sillä.
Nyt jo edesmennyt työelämäntutkija Esko Kilpi on sanonut, että työ on toisiaan tarvitsevien ihmisten vuorovaikutusta. Kysymys kuuluukin: osaammeko puhua toiveistamme ja tarpeistamme, mutta samalla myös kuulla muita? Entä millaisessa työyhteisössä ja millaisella vuorovaikutuksella nämä tarpeet tulevat kohdatuksi?
Osaammeko puhua toiveistamme ja tarpeistamme, mutta samalla myös kuulla muita?
Isoin haaste tässä kaikessa onkin se, että yritämme ratkaista yhteisöllisyyden tarvetta ja kokemusta työskentelytavoista puhumalla. Ja vaikka nämä asiat linkittyvätkin toisiinsa, on yhteisöllisyydessä pohjimmiltaan kyse muustakin kuin siitä, teenkö töitä samassa vai eri paikassa kollegoideni kanssa. Tätä eroa voisi ehkä kuvata siten, että yhteiset pelisäännöt tai sovitut työskentelytavat ovat kuin sovittu soittolista, mutta aito kokemus osallisuudesta ja joukkoon kuulumisesta tulee siitä, että tiedät soittolistan ja liityt tanssilattialle mukaan menoon. Kokemus osallisuudesta ja yhteisen todellisuuden jakamisesta on parhaimmillaan maaginen. Työn kontekstissa nämä ovat niitä hetkiä, kun tuntuu, että kaikki sujuu kepeästi, koemme vahvaa toimijuutta tekemisessä ja onnistumme yhdessä.
Käynnissä oleva keskustelu hybridityöstä osoittaa sen, että meistä jokainen joutuu määrittelemään suhteensa työhön ja työyhteisöön joko uudelleen tai ensimmäistä kertaa. Meillä voi työyhteisössä olla yhtä aikaa henkilöitä, joille hybridityö on valtavan iso murros osallisuuden kokemuksen suhteen ja toisaalta meillä voi olla nuoria työntekijöitä, joilla ei ole kokemusta siitä, mitä kuuluminen työyhteisöön tarkoittaa. Tämä määrittely voi olla työlästä, hämmentävää, innostavaa tai vapauttavaa tilanteesta, ihmisestä ja toimialasta riippuen. Nyt kysytään ennen kaikkea rohkeutta käydä keskusteluja siitä, mistä yhteenkuuluvuuden kokemus itse kullekin syntyy ja miksi se on työssä tärkeää. Muutoin keskustelu jää liian pinnalliselle tasolle siitä, missä mitäkin työtä kulloinkin tehdään.
Tutkimukset osoittavat, että ne organisaatiot, jotka saavat yhteispelin toimimaan, menestyvät muita paremmin. Siten yhteisöllisyys on monin tavoin arvoa tuottava asia – sen laatu näkyy niin organisaation tuloksessa, kuin yksilöiden kokemassa hyvinvoinnissa.
Aitoa yhteisöllisyyttä on mahdollista luoda, ja samalla synnyttää intoa yhteiseen tekemiseen. Jos haluat kuulla miten, ota yhteyttä Sitomon Outi Stüberiin ja varaa maksuton 30 minuutin sparrailu aiheesta.
__
Outi Stüber, Coach & Learning Designer
outi@sitomo.fi, +358 40 159 0111
