Etätyön tavat ja käytänteet ovat pikkuhiljaa muovautuneet kuluneiden kuukausien aikana. Kamerayhteys pidetään helposti kiinni, jotta yhteys toimisi mahdollisimman sujuvasti. Tai ehkä haluatkin tänään piiloutua, ja olet onnellinen, että yrityksenne etäkulttuuri mahdollistaa pelkkien nimikirjainten vilkkumisen puheenvuorojen mukaan teamsin tai zoomin näytöllä. Takana kun on huonosti nukuttu yö ja aamusuihkukin jäi kiireessä vain haaveeksi.
Mitä noiden mustien ruutujen takana tapahtuu? Näetkö ruudun takana olevan ihmisen?
Puhujalle striimatut tapahtumat ovat omiaan lisäämään epävarmuutta omasta osaamisesta tai onnistumisesta, kun suora palaute jää saamatta. Sama pätee tietysti myös pienempi muotoisiin esitystilanteisiin. Nimikirjaimet eivät nyökkäile yhteisymmärryksen merkiksi. Pään pudistelu ei ponnauta sinua takaisin asettelemaan sanojasi paremmin. Olet käyttänyt tuntikaupalla aikaa esityksen valmisteluun, mutta tapahtuman chat-osio loistaa tyhjyyttään ja jäät miettimään, ymmärsikö kukaan mihin esitykselläsi pyrit. Yleisöstä ei kuulu sitä kysymystä, joka saisi sinut heräämään miettimään asioista uudelta kannalta. Kukaan ei kommentoi mitään ja ehdit jo epäillä, onko ketään enää oikeasti läsnä. Tai ehkä koet epäonnistuneesi täysin ja jäät yksin sen tunteen kanssa, kun yhteyden sulkeuduttua siirryt tekemään perheelle päivällistä ja kukaan ei soita perään.
Nimikirjaimet eivät nyökkäile yhteisymmärryksen merkiksi.
Yhdessä tekeminen, innovointi, asioiden edistäminen vaatii yhteyttä ihmisten välillä. Pelkät nimikirjaimet ruudulla tai tekstirivit sähköposteissa eivät riitä, vaan onnistuneeseen prosessiin tarvitaan mukaan ihminen niiden takana. Tarvitaan kokemus psykologisesta turvallisuudesta, jossa aidosti kuunnellaan, kiinnostutaan toinen toistemme ajatuksista, ollaan rehellisiä ja voidaan luottaa ja olla luottamuksen arvoisia.
Koska viimeksi pääsit katsomaan kollegoitasi silmiin? Tai koska pääsit kertomaan jollekin, mikä pitää sinua hereillä öisin?
Vaikka olemme fyysisesti kaukana toisistamme ja toisinaan piiloudumme ruutujemme taakse, miten pystyisimme silti olemaan toisillemme läsnä? Brené Brown käyttää termiä ”sydänlähtöinen toiminta” (wholeheartedness) olemisen tilasta, jossa ihminen voi tuntea olevansa kokonainen ja riittävä juuri sellaisena kuin on. Kun työyhteisö tekee asioita niin, että ihminen on mukana kokonaisuutena, ei vain tehokkaana työpanoksena, poistaa se tarvetta piiloutua panssarilasin tai mustan ruudun taakse.
Sydänlähtöisen toiminnan ensimmäinen steppi on aitous. Kun ottaa ohjenuorakseen aitouden, joutuu tekemään valinnan olla läsnä juuri sellaisena kuin on. Vaatii uskallusta olla rehellinen. Vaatii rohkeutta olla haavoittuva, kertoa mitä tarvitsee muilta onnistuakseen ja käydä myös vaikeita keskusteluja, joita ehkä ennen välttelimme esimerkiksi pitääksemme yllä mielikuvaa supersankarista, joka onnistuu aina. Sydänlähtöinen toiminta on integraatiota, yhteyttä toisiimme.
Syksy saa meidät kiinnostumaan ympäristöstämme uudella innolla. Hakeudumme tarkistamaan tuttuja paikkoja, miten ne ovat muuttuneet kesän aikana tai näkyykö jotain uutta, mitä emme ole panneet aiemmin merkille. Lomanjälkeinen boosti saa meidät kurkistamaan uusiinkin paikkoihin. Voisimmeko suhtautua samalla kiinnostuksella ja innostuksella myös työkavereihimme, tiimiläisiimme, alaisiimme, kun palaamme jossain kohtaa taas lähietäisyydelle? Vai voisimmeko osoittaa halua oikeasti nähdä toisemme jo tänään?
Kristiina Aatsinki, 040 733 2154, kristiina@sitomo.fi
SITOMO I Designing strong and resilient organizations
