Kävin kesälomalla Tammisaaressa ja siellä vanhan kaupungin laidalla on vanha häpeäpaalu, jossa voi ottaa vaikkapa kuvan itsestään – toki halusin minäkin tulla ikuistetuksi tuossa historian havinaa olevassa muistomerkissä. Häpeäpaalussa ollessani mietin, miltä on mahtanut ihmisistä aikoinaan tuntua siinä oleminen. Häpeäpaalun ajatus oli rikollisuuden kitkeminen tai ainakin sen kurissa pitäminen julkisen häpeän toimiessa rangaistuksena. Häpeällä rankaisu on ollut kautta historian tehokas keino – ja on sitä edelleen.
Länsimaissa olemme päässeet tuosta häpeäpaalun ajasta eteenpäin ja tällä hetkellä tuntuisi käsittämättömältä, jos vaikkapa Tampereen keskustorille tuotaisiin häpeäpaalu ja ihmiset kerääntyisivät torille katsomaan häpeäpaalu-rangaistuksen toteuttamista. Tuollainen toiminta tuntuisi kuvottavalta ja ihmisoikeuksia vähättelevältä, eikö vain?
Seilailin omia somekanavia ja vastaan tuli oman paikkakunnan Facebook-ryhmässä julkaisu, johon oli lisätty sekä kuva että nimi ja julkaisussa varoitettiin muita tämän henkilön vilpillisyydestä. Ymmärrän tuon julkaisun tekijän pettymyksen ko. henkilön vilpillisyyteen, koska hän oli joutunut huijatuksi ainakin tuon tekemänsä julkaisun mukaan. Julkaisun nähdessäni koin joutuvani tahtomatta osaksi nykyaikaista häpeäpaalu-rangaistusta. Nyky-yhteiskunnan häpeäpaalu on siirtynyt torilta someen, mutta mekanismi on sama. Häpäiseminen on tehokas mutta jopa traumatisoiva tapa rangaista ja tällöin usein on kyse myös siitä, että ”rangaistuksen” täytäntöön panija voi olla lähes kuka vain! Tällaiset jopa julkiset häpäistykset syntyvät pettymyksistä ja väärinkohdelluksi tulemisen tunteesta, jonka koetaan oikeuttavan itsensä puolustamiseen. Ja sen vuoksi nykyajan häpeäpaalu on jopa julmempi kuin tuo historian häpeäpaalu.
Häpeän kokemus
Meistä noin 75% muistaa jonkun häpeällisen tilanteen lapsuudestaan tai nuoruudestaan. Saattaa olla, että jotain tuollaista tilannetta vielä aikuisena muistellessa pääsee siihen häpeän tunteeseen kiinni – ehkäpä alkaa hieman ahdistaa tai tilannetta ei edes haluaisi muistella. Häpeä on meitä kaikkia koskettava tunne ja mitä vähemmän siitä puhutaan, sitä voimakkaammin se pitää otteessaan. Häpeän tunne syntyy silloin, kun jokin osuu minuuteen, minun sisimpään. Häpeä saa meidät tuntemaan suurta epävarmuutta, pienentämään itseämme, jättäytymään ulkopuoliseksi sekä vetäytymään panssareihin. Häpeä ikään kuin muodostaa meidän ja muun maailman välille suojan, jotta meidän sisin säilyisi.
Häpeän tunne syntyy silloin, kun jokin osuu minuuteen, minun sisimpään.
Jokaisen käyttäytymiselle on olemassa looginen selitys, vaikka se ulkopuolisesta ei aina siltä näyttäisikään – näin on myös häpeän panssareiden kautta toimimisessakin. Jos saat mielestäsi kohtuuttoman ”hyökkäyksen” vastaasi kysyessäsi viattomasti toiselta sitä, miksi jokin asia ei ole esimerkiksi pysynyt aikataulussa, saattaa olla, että olet osunut hänen häpeän panssareihin. Jos tällaisessa tilanteessa kykenet toimimaan empaattisesti, saattaa olla, että tuo hyökkäys laimenee ja häpeän panssari laskeutuu. Tällaisia tilanteita syntyy kaikkialla, jossa olemme vuorovaikutuksessa toisten kanssa
Häpeän vastavoima on siis empatia! Meillä on Sitomossa sanonta, että ”häpeällä siitäkin selviää”. Tämä tarkoittaa meille sitä, että mitä vain tapahtuu, se on hetkellinen tunne ja se menee myös ohi. Kun tämän uskaltaa sanoittaa ääneen, tulee todennäköisimmin myös empaattisesti kohdatuksi.
Työpaikoilla häpeä voi näkyä niin yksilötasolla juuri tuollaisena ”panssarin suojassa” olevana käyttäytymisenä kuin organisaatiotasoisena häpeänä. Aika usein organisaatiotasoinen häpeä näyttäytyy sellaisena toimintana, jota voi olla vaikea yhdistää häpeään. Jos tilannetta lähtee hieman tarkemmin tarkastelemaan, saattaa kuitenkin olla, että aikoinaan syntynyt häpeä tulee esiin. Vain löytämällä tuon häpeän, siitä voi päästä eteenpäin, sillä syntynyt häpeäkulttuuri pitää otteessaan myös myöhemmin organisaatioon tulleet henkilöt.
Työpaikoilla häpeä voi näkyä niin yksilötasolla juuri tuollaisena ”panssarin suojassa” olevana käyttäytymisenä kuin organisaatiotasoisena häpeänä.
Olen itse aikoinaan työskennellyt häpeän otteessa olevassa työpaikassa enkä siinä hetkessä edes tajunnut, että kyse on nimenomaan häpeästä. Voin kertoa, että häpeän ilmapiirissä työskentely on hämmentävää ja raskasta. Kahden työyhteisön jäsenen välinen riitautuminen aiheutti sen, että välirikon myötä häpeä tuli osaksi koko organisaatiota. Häpeä näyttäytyi organisaatiossa omiin poteroihin vetäytymisenä, selän takana puhumisena sekä hiljaisuutena. Välirikkoa ei koskaan sovittu ja tilanne jatkui tulehtuneena aina siihen asti, kun nämä henkilöt jäivät pois organisaatiosta. Toisin sanoen – häpeä pitää tiukasti otteessaan, jos sitä ei päästä turvallisesti käsittelemään.
Joskus voi olla, että tarvitsemme ulkopuolista turvan rakentajaa sille, että häpeästäkin voidaan puhua. Empatian lisäksi tarvitsemme riittävästi psykologista turvaa ja rohkeutta, jotta häpeä pienenee ja muuttuukin enemmin noloiksi tilanteiksi, kuin johtaisi häpeän panssareihin. Meistä jokainen voi valita sen, miten toisemme kohtaamme, koska meistä kukaan ei täysin tiedä, mikä toiselle synnyttää häpeää. Voimme vain olla varmoja siitä, että omalla toiminnallemme on vaikutusta ympärillämme oleviin. Empatia on ilmaista, mutta häpeä voi tulla todella kalliiksi. Mihin sinulla on varaa?
Jos tunnistatte, että teidän organisaatiossanne kaivataan apua työilmapiirin ja yhteistyötaitojen kohentamiseen, me Sitomolaiset autamme teitä mielellämme. Yhteistyötaito-valmennuksemme sopii tilanteisiin, joissa tiimit sekä yksilöt saavat apua ja tukea konfliktoituneisiin tilanteisiin tiimeissä tai organisaatioissa. Ota rohkeasti yhteyttä ja tutkitaan, miten voisimme auttaa organisaatiotanne laskemaan häpeän kilvet!
__
Maikku Siren, Valmentaja & Työnohjaaja
+358 40 820 7707, maikku@sitomo.fi
