Etusivu
Sitouttaja on Valmennustoimisto Sitomo Oy:n ulkoiseen viestintään tarkoitettu yritysportaali. Portaali on luotu asiakkaidemme, yhteistyökumppaneidemme, työntekijöidemme sekä suuren yleisön iloksi, tietolähteeksi ja keskustelupaikaksi.

“Miksi ikääntyneet ei asioi meillä?”

On tutkittu, että jopa 75% ihmisistä palaa yritykseen pelkästään hyvän asiakaskokemuksen takia. Ja että jokaista 1 %:a kohden, jotka palaa takaisin, myynti kasvaa keskimäärin 10%:a. On myös selvitetty, että huonosta palvelusta kerrotaan eteenpäin keskimäärin 11 ihmiselle, hyvästä palvelusta 3 ihmiselle. Epäonnistunut asiakaskokemus puolestaan edellyttää noin 12 “korjaavaa” kertaa ennen kuin se mitätöityy asiakkaan mielestä. Jo yksinomaan näihin peilaten, kuinka monella meistä on varaa olla välittämättä tuottamansa asiakaskokemuksen laadusta?

Ylivertainen asiakaskokemus ei synny vuosittaisilla asiakastyytyväisyyskyselyillä ja niiden analysoinnilla. Se synnytetään jokaisessa kohtaamisessa asiakkaan kanssa, niin kasvotusten, puhelimitse kuin sähköpostitsekin. Asiakastyytyväisyydestä puhuminen ei enää riitä, on puhuttava asiakaskokemuksesta, on löydettävä kaikki ne kosketuspisteet, joita meillä on asiakkaan kanssa. Niissä luomme kokemusta ylivertaisuudesta. Niissä pystymme parhaimmillaan tekemään jotain sellaista, mitä kilpailijamme ei tee. Jotain, joka jättää asiakkaalle positiivisen tunnejäljen. Ja joka saa hänet valitsemaan meidät – yhä uudelleen ja uudelleen.

Ylivertaisessa asiakaskokemuksessa on kyse juuri tunnejäljen jättämisestä. Ihminen ohjautuu tunteidensa kautta – aina. Miten hyvin olemme huomioineet tämän seikan asiakastyössämme? Jos asetun itse asiakkaan asemaan ja mietin valintojani viime kuukausien ajalta, huomaan, että se, miksi valitsen juuri kyseisen palveluntarjoajan, johtuu siitä, mitä koen – ei siitä, mitä ostan. Voisin ostaa salaattini, puhelimeni, vaatteeni, sähköliittymäni, asuntoni tai autoni lukemattomilta palveluntarjoajilta, mutta vain se, joka on saanut minussa liikahduksen tunnetasolla aikaiseksi, saa rahani.

Tiedätkö sinä, mitä asiakkaasi sinulta odottaa? Kuinka moni meistä tietää mitä asiakas odottaa saavansa tunnetasolla, tekojen tasolla ja ajatusten tasolla kun hän asioi kanssamme? Kyky asettua oikeasti asiakkaan asemaan, on merkityksellisintä mitä voimme bisneksemme eteen tehdä. Mutta miten sen teemme? Eräässä yrityksessä työntekijät olivat pukeneet viikoksi jumppa-asun, joka vastasi 75-vuotiaan kehoa selvittääkseen syitä siihen, miksi ikääntyneet eivät asioineet heillä. Kun he elivät viikon 75-vuotiaan kehossa, havahtuivat he moniin puutteisiin jo pelkästään ergonomiassa ja tuotteiden esillepanossa, joka teki vanhemmalle ihmiselle asioimisen liikkeessä käytännössä mahdottomaksi. Mikä voisi olla meidän “jumppa-asu” minkä voisimme vetää yllemme oppiaksemme ymmärtämään asiakastamme paremmin?

Olen törmännyt useasti kysymykseen siitä, mitä kikkoja käyttämällä saamme tunnetason liikahduksen aikaiseksi. Vastaus on yksinkertainen: ei millään. Mitkään kikat ei auta. Tämä on vähän sama asia kuin ajanhallinta; kaikki ajanhallintakikat ovat silkkaa ajan heittämistä hukkaan, koska pyrimme hallitsemaan jotain, mitä emme todellisuudessa voi hallita. Sama juttu on kikkojen kanssa, hyvin harva meistä syttyy niistä. Ei niillä hallita ihmisen tunteita tai mieltä. Ylivertaisen asiakaskokemuksen tuottamisessa on kyse hyvin peruasioista, kuten kuuntelemisesta. Asiakkaiden tarpeiden, elämäntilanteen, toimintatyylin, huolien, päätöksentekotapojen, toiveiden, puhetyylin, odotusten – you name it, kuulemisesta. Kokemus ylivertaisuudesta pohjaa kuulluksi tulemisen kokemukseen. Kuinka me kuulemme asiakkaan puhetta? Erityisesti sitä, mitä ei sanota ääneen.

Nykymaailmassa ei riitä, että näemme asiakkaan laskutuksena, elinkaarena, työtunteina, lukuina, raportteina ja tilastoina. Asiakas on arvon lähde. Pääomaa. Työpari. Kollega. Kumppani. Vain ne organisaatiot, jotka ymmärtävät tämän, voivat tuottaa asiakkaalle jotain, johon muut eivät pysty.

Tämänhetkiset ajatukset määräävät tulevaisuuden

Me tuppaamme ajattelemaan tuttuja ratoja pitkin. Tutkimuksessa on todettu, että ajattelemme päivittäin 50 000-60 000 ajatusta ja niistä 90% on samoja kuin eilen. Useat kertovatkin kokemuksista ajatusten vangiksi jäämisestä. Vellomisesta. Siitä kun ajatuksia ei saa katki, vaikka haluaisi. Jos 90% ajatuksistamme on samoja kuin eilen, en ihmettele tätä kokemusta. Miten tätä prosenttiosuutta saisi pienennettyä? Miten saisi uudistettua itseään päästämällä irti kuluttavista ajatuksista tai rajoittavista uskomuksista? Miten pystyisi lopettamaan vellomisen?

Kuluttavista ajatuksista irti päästämisessä on varmastikin oleellista hyväksyminen, luottamus ja yksinkertaisesti uusien, eteenpäinvievien ajatusten ja uskomusten luominen vanhojen, jo meitä tarpeeksi palvelleiden ajatusten tilalle. Tiedämme kaikki, että ajatusten kieltäminen ja lopettamaan pakottaminen ei tuota pysyvää ratkaisua. Itse asiassa kielletyt asiat muuttuvat sillä siunaamalla superhaluttaviksi kun kiellämme ne itseltämme. Kuinka monesti olemmekaan kieltäneet itseltämme esim. herkuttelun – ja mihin kielto valtaosalla meistä on johtanut? Niinpä. Siksi ei auta kuin hyväksyä tilanne.

Oleellista on myös luottaa siihen, että asiat selkiytyvät ja lopulta kaikki kääntyy hyväksi. Ilman luottamusta parempaan, meidän on todella vaikea suggestoida itsemme ajattelemaan toisin. Kun luotamme, rauhoitumme – ja vapautamme tilaa pääkopasta. Hokiessamme “kiire, kiire, kiire” tai “ei tästä tuu mitään”, ei siitä varmasti tulekaan mitään. Rauhoittuminen, oli keino mikä hyvänsä, on viisauden alku. Lenkki, meditaatio, kupillinen kuumaa, potkunyrkkeily – mikä vaan, mikä tuottaa meille iloa ja saa meidät hetkeksi unohtamaan ajatusten sekamelskan, vie meitä eteenpäin.

Tärkeää on myös päivittää vanhoja uskomuksia uusilla. Joskus on hyvä pysähtyä ja tarkastella mitä uskomuksia meillä on itsestämme äitinä/puolisona/työntekijänä/esimiehenä jne. Tai otetaanpa kollektiivinen näkökulma: mitä uskomuksia meillä on yrityksestämme? Johtuuko se, ettemme mene eteenpäin itseasiassa siitä, että olemme naulinneet itsemme tiettyyn ruutuun? Jos meillä on tietoa, taitoa ja osaamista, mutta ei haluttuja tuloksia, johtuuko se siitä, mitä ajattelemme itsestämme ja toisistamme tai minkä uskomme olevan mahdollista ja minkä ei? Näemmekö itsemme/toisemme/asiakkaamme samojen silmälasien läpi viikosta toiseen? Voisimmeko nähdä erilailla? Ja mihin se meidät veisi?

Ajatukset ja uskomukset ovat kaiken tekemisen moottori, siksi niiden äärelle on tärkeää pysähtyä. Se mitä saamme aikaan, on aina jonkin uskomuksen ohjaamaa. Minkä? Palveleeko se meitä todella?

Ajatukset tänään, määräävät tulevaisuuden huomenna.

Musiikkia sielulle

Kirjoitin pari viikkoa sitten tunnelmanluonnista ja siitä, kuinka koen sen olevan taitolaji. Se on jotain, joka tehdään, joka ei vain synny.

Törmäsinkin sopivasti eilen erään brittibändin live-taltiointiin, joka herätti minussa tunteita ainutlaatuisen tunnelman takia. Ihastuin bändin tapaan heittäytyä ja antautua musiikin vietäväksi. Pohjatonta iloa, tekemisen riemua, aitoutta, taitoa ja läsnäoloa. Ja ne tunteet, mitä he onnistuivat välittämään ja herättämään yleisössä – ja myös täällä kotisohvalla – silkkaa taikuutta!

Sen lisäksi, että päätin varata liput kyseisen bändin keikalle, päätin myös kiinnittää extrahuomion tunnelmaan työpaikalla, kotona, kahvilla, lenkkipolulla, kaupassa – you name it. Aion tutkia maastoa extrasuurella suurennuslasilla ja oppia miten tunnelmaa rakennetaan eri ihmisten ja eri paikkojen toimesta. Millainen tunnelma missäkin tilanteessa sytyttää? Miten se tehdään? Ja jos ei sytytä, miksi ei? Hmmm… Aion lähteä matkalle tunnelmanluontiin ja tulen raportoimaan kokemuksista myöhemmin syksyllä.

Ainiin, ehkä sinuakin kiinnostaa, että mikä se bändi oli, mikä sai aikaan tämän tunnetilan. Täältä löytyy live-taltiointi, joka minut sytytti. Mitä viboja se sinussa herättää? Itse ajattelen, että vaikka en osaakaan soittaa kontrabassoa samalla tavalla, toivon, että voin herättää vastaavanlaisia tunteita jollain muulla konstilla.

Puhetta arvoista vai tekoja niiden pohjalta?

“Kaikki firmathan sanovat, että ihmiset ovat heidän tärkein voimavaransa, mutta kuka myös toimii niin?”. Tämä Tommy Hellstenin erinomainen kysymys pysähdytti minut heti tiistaiaamun ratoksi. Jäin miettimään, mitä se tarkoittaa arjessa, että sanomme ihmisten olevan meidän tärkeintä pääomaa? Miten se näkyy esimerkiksi tavassamme ajatella, keskustella, antaa palautetta tai palaveerata? Siis oikeasti toimintatavoissamme, ei vain aikomuksissamme tai lämpimissä puheissa?

Hellstenin mukaan ihmisen syvin tarve on tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään – myös työpaikalla. Jos pystymme toimimaan niin, että ihmiset kokevat näin, se synnyttää kaiken muun. Se saa ihmiset loistamaan; luottamaan itseensä ja toisiinsa, menemään rohkeammin kohti pelkoja, näkemään realistisesti omia kehityksen paikkojaan ja ymmärtämään paremmin tunteitaan. Lue Hellstenin ajatuksia ihmisyydestä, työyhteisöstä ja johtamisesta lisää täältä.

Ny mennään!

Muutos. STOP! Mikä on ihan ensimmäinen ajatus, mikä sanasta “muutos” sinulle tulee mieleen?

Veikkaan, että joissakin meissä heräsi pelkoa ja toiveikkuutta, toisissa intoa, mutta silti epävarmuutta. Toisilla se tuntui kehossa jännityksenä, toisilla hyväksymisenä ja luottamuksena. Joillekin saattaa tulla ensimmäisenä mieleen kysymys “miksi”, toisille huudahdus “jes, nyt mennään!”, kolmas miettii miten se käytännössä toteutetaan ja neljäs suhtautuu lunkisti naureskellen, go with the flow-mentaliteetilla.

Muutos herättää meissä paljon tunteita, koska kyseessä on aina hyppy johonkin uuteen ja tuntemattomaan; emme täysin tiedä mitä aidan toisella puolella odottaa, mutta jos emme ota askelta, emme saa sitä ikinä tietääkään. Hyvä, parempi mahdollisuus voisi mennä sivu suun. Toisaalta, voimme notkahtaa hetkeksi myös taaksepäin jos suuntaamme “väärään”, mutta onko silläkään niin väliä? Opimme ainakin hirvittävästi. Askel kannattaa siis ottaa.

Askel, joka johtaa muutokseen voi olla pitkään harkittu, kaikilta kulmilta analysoitu ja suurella todennäköisyydellä kannattavaksi todettu. Tai sitten askel voi tulla yhtäkkiä, täysin puskista, ennalta arvaamatta, ilmestyä eteemme, jolloin emme kerkiä sitä miettimään vaan astumme vain. Step by step. Olen jopa kuullut, että nopeat, pakottavat muutokset ovat helpompia kuin harkitut, koska sillon turha kiertely ja kaartelu päättyy ja tekosyyt loppuu. Kun ei ole muuta mahdollisuutta niin askel otetaan, eikä siinä jäädä vatvomaan ja jossittelemaan.

Tapahtuu muutos sitten ennalta arvaamatta tai yhtäkkiä, on hyvä muistuttaa itseään, että kaikki tunteet on sallittuja ja kaikilla on myönteinen merkitys, vaikkei se heti näkyisikään. Koska muutoksessa on aina kyse kulttuurin muuttamisesta; ajatusten, uskomusten, toiminnan ja totuttujen tapojen muuttamisesta, on selvää, että jotain lähtee liikkeelle meissä ihmisissäkin. Usein ensimmäisenä mielessä on epävarmuus tai pelko. Ja tämä on täysin luonnollista. Saakeli, kyllähän se saa ottaa päähän jos en voi enää toimia tavalla, joka oli minulle niin kovin rakas ja tuttu vuosien ajan! Usein jo sen myöntäminen, että muutos pelottaa, vapauttaa voimavaroja varsinaisen muutoksen toteuttamiseksi. Ei tarvitse pitää yllä jotain muuta roolia ja miettiä, olenko ainoa, jota muutos pelottaa… Et ole.

Mukavan piehtaroinnin ja vastustuksen jälkeen on kuitenkin tärkeää osata päästää irti. Muutos ei ole mahdollista ilman, että päästämme jostain otteen irti ja tartumme toiseen. Pelot on voitettava ja eteenpäin lähdettävä. Nyt tarvitaan sitä innostumista, tunteenpaloa, rohkeutta ja tukea matkan varrelle. Ja kaikissa meissä on tätä… kun vain sen löydämme ja annamme sille mahdollisuuden.

Helpommaksi omien voimavarojen löytäminen tulee kun saamme siihen tukea toinen toisiltamme. Voimme sytyttää toisemme liekkeihin ja saada toisemme antautumaan muutoksen mahdollisuudelle keskustelemalla asioista – myös niistä vaikeista. Yhdessä rintamassahan tässä ollaan. Joukkueenahan me kokeilemme nyt uutta reittiä, uutta tapaa toimia. Jos kaikki eivät ole mukana, on matkan toteuttaminen vaivalloista. Muutos helpottuu huomattavasti kun saamme jengimme syttymään ja pystymme kaivamaan esiin sen suomalaisen sisun ja periksiantamattomuuden: “Ny mennään eikä meinata, perkele!”

Henkilökohtaisesta kasvusta Aamulatauksessa

Huikaisevan kirkkaana keskiviikkoaamuna minulla oli ilo olla yksi kolmestakymmenestä, joka oli saapunut Valmennustoimisto Sitomoon kuulemaan, oppimaan ja jakamaan kokemuksia henkilökohtaisesta kasvusta. Näin kevään kynnyksellä, luonnonkin pikku hiljaa herätessä aihe tuntui hyvinkin sopivalta. Uudenvuoden lupauksetkin saivat uutta ”kevätlannoitetta” kun niitä sai möyhiä uudella mullalla. Tänä vuonna on vielä kolme kvartaalia aikaa kasvaa!

Aluksi kävimme läpi kasvuun liittyviä määritelmäsisältöjä aamun valmentajana toimineen Tarja Kivistön johdolla. Kasvuun liittyy aina 1) luopumista; joudumme jättämään taaksemme tutut ajatusmallit ja vanhat toimintatavat.  Kasvuun kuuluu myös 2) kärsimys, kipu ja epämukavuusalueella oleminen. Lisäksi 3) itsensä johtaminen on välttämätöntä –on otettava henkilökohtaista vastuuta omista ajatuksistaan, tunteistaan ja niitä ohjaavista rajoitteista. Mielestäni lasten uhmaiät kuvaavat hyvin kasvua –olemme matkalla kohti uutta, osaavampaa, parempaa minua vaikka tie voi ajoittain olla kivikkoinenkin ja olo vähemmän seesteinen.

Tarja esitteli meille puuesimerkin voimin sitä alustaa, jossa jokaisen kasvu voi tapahtua ja mitkä tekijät mahdollistavat tai estävät kasvun. Syntymässä saadut geenit sekä kasvuympäristö muodostavat puun juuret, jotka edustavat ihmisen arvoja ja ns. syvintä minuuden tasoa. Puun runko kuvaa minuutta tällä hetkellä eli jokaisen omaa käsitystä vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Lehdet edustavat tavoitteita, jotka voivat liittyä elämän eri osa-alueisiin, esim. työhön, perheeseen tai harrastuksiin. Kuvaan piirtyivät kasvun ulkoisina tekijöinä myös aurinko ja pilvet. Auringon säteet ovat energisoivia, kuten esim. toiset ihmiset, tsemppaava kirja tai elokuva; mikä tahansa, mikä antaa lisädraivia ja uskoa tavoitteiden saavuttamiseen. Tummat pilvet kuvaavat vastakkaisena voimana kasvun horjuttajia ja niitä voivat olla esim. lannistavat ihmiset ja epäonnistumiset.

Seuraavaksi keskityimme puun lehtiä edustaviin tavoitteisiin. Tarja kertoi, että tavoitteet on usein ladattu hyvinkin erilaisilla asioilla ja uskomuksilla. Syynä tähän on se, että katsomme todellisuutta aina itsestämme käsin. Tähän ”todellisuuteen” vaikuttavat aiemmat kokemuksemme sekä ulkopuolelta tulevat havainnot, joiden kanssa käymme jatkuvaa, tiedostamatonta keskustelua.  Tarja kehottikin meitä haastamaan uskomuksiamme sen sijaan, että lähtisimme toteuttamaan niitä.

Uskomuksista johtuen en ihmettele, että oma todellisuuteni on välillä suorastaan sokerikuorrutettua tai vastakohtana läheiset saattavat epäuskoen kysyä, mistä ihmeestä olen saanut negatiivisia ajatusmalleja tiettyjä asioita kohtaan. Mieleeni tuli myös se, kuinka tärkeää johdon olisi avata ja sanoittaa yrityksen tavoitteita mahdollisimman laajasti ja monipuolisesti – toisille esim. kasvutavoitteet saattavat merkitä uutta ja innostavaa tapaa toimia, kun taas toiset voivat lamaantua vuorelta tuntuvien haasteiden edessä.

Aamupäivän kipein kysymys oli: ”Kuinka monelle teistä on joskus kerrottu, ettette ole hyvä jossakin?” Terapeuttisin anti oli osallistujien reaktio, jossa melkein kaikkien käsi nousi pystyyn – omani mukaan lukien. Yksi satuttavimmista kokemukseni liittyy ala-asteeseen, jolloin muutoin loistava opettaja käytti seinällä ollutta piirrostani esimerkkinä siitä, miten neljäsluokkalaisen ei enää kuuluisi piirtää. Kun tähän muistoon liittyy vielä suuri häpeä, niin ”Minä en osaa piirtää” –muistijälki on kuin tatuointi mielessäni. Lisäksi lapsen mielen tulkinta tästä oli se, että olen huono, en osaa, en pysty, en kelpaa. Tosin näin aikuisena terapoin itseni ostamalla tämän kirjan http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/436 ,  jonka piirrosohjeiden lisäksi ymmärsin, ettei koskaan -Ben Furmanin ajatusta myötäillen- ole liian myöhäistä saada itselleen onnellisia kuvaamataidon tunteja.

Kävimme pienryhmissä läpi myös seuraavia uskomuksia:

1. Jokaiseen ongelmaan on olemassa ratkaisu eikä ole ongelmaa ilman, että sillä olisi joku lahja sinulle.
2. Energia virtaa huomion suuntaan. Missä huomiosi on?
3. Teemme koko ajan parhaamme. Valinta on juuri niin hyvä kuin sillä hetkellä pystymme tekemään, ajattelemaan ja uskomaan.
4. Kaiken käyttäytymisen takana on myönteinen tarkoitus. Sinun vain pitää löytää se.
5. Joustavuus on menestyksen avain. Jos se mitä teet, ei toimi, tee jotain muuta.

Osa edellä mainituista ajatuksista aiheutti sen, että ryhmämme jäsenet innostuivat melkein puhumaan toistensa päälle (suomalaiset tuppisuut täytyy todellakin olla aikansa elänyt uskomus). Jotkut uskomuksista herättivät toisaalta-toisaalta –tulkintoja, toiset vastalauseita ja provosointiepäilyjä.  Hyvin mielenkiintoinen aspekti ryhmätyöosiossa oli se, ettemme tunteneet toisiamme entuudestaan emmekä tienneet esim. toistemme aloista tai ammattinimikkeistä mitään. Tajusin tämän myötä sen, kuinka nopeasti ja ehkä valitettavan virheellisesti saatan uskomusteni mukaisesti tulkita toisia koulutuksen tai työpaikan perusteella – en tarkoita tätä arvostelumielessä vaan enemmänkin niin, että kaikki tiettyä alaa edustavat ihmiset olisivat muka samanlaisia. Yritystasolla tällainen harjoitus voisi olla hyvin hedelmällinen niin, että eri osastoilla työtä tekevät muodostaisivat yhden ryhmän. Uskoisin, että molemminpuolinen ymmärrys ja arvostus voisivat hyvinkin kasvaa –ja väärät uskomukset samalla hälvetä.

Tarja esitteli meille innostavan kuvion siitä, kuinka uskomus vaikuttaa kykyyn tehdä työtä:

Kapasiteetti –> Ponnistelu eli työ –> Tulos –> Uskomus –> Kapasiteetti –> Ponnistelu eli työ jne.

Mielestäni kuviossa on erityisen rohkaisevaa se, että kykyyn eli kapasiteettiin tehdä työtä voi todellakin vaikuttaa. Tekemällä työtä ja onnistumalla siinä kasvaa itseluottamus, joka puolestaan vaikuttaa uskommeko itseemme vai emme (eli mikä on uskomus itsestämme). Kun uskomus on positiivinen, niin samalla nousee kykymme tehdä työtä. Tätä puoltavat myös ne psykologiset havainnot siitä, että ihmiset, jotka ns. uskovat olevansa parempia kuin todellisuudessa ovat, onnistuvat paremmin kuin ne, joilla on pessimistinen ja negatiivinen kuva omasta osaamisestaan. Toisin sanoen itseensä luottavat ovat positiivisella, itseään ruokkivalla kehällä, mistä johtuen he toteuttavat joka vaiheessa positiivista uskomustaan itsestään ja onnistumisestaan.

En usko pakonomaiseen ”nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin” –ajatteluun. Uskon jokaisen rajattomaan kykyyn kasvaa, kehittyä ja tulla parhaaksi omaksi itsekseen – jos ei muun niin tämän sattumalta Aamulatauksen päivänä inboxiini tulleen ajatuksen vuoksi: ”Happiness is neither virtue nor pleasure not this or that, but simply growth. We are happy when we are growing.” - William Butler Yeats – (http://www.happiness-project.com/)

/ Marinka Wieru

Marinka Wieru toimii asiakkuuspäällikkönä Kotosalla Säätiössä. Marinka on ollut kiinnostunut itsensä kehittämisestä lukioajoista saakka, jolloin hän luki Ritva Enäkosken kirjan: “Hinku, halu ja haba – miten bodaan henkisen kantin kestäväksi.” Seniorimarkkinoiden lisäksi hänen intohimoihinsa kuuluvat aikakausilehdet, toiminnallinen treeni ja elokuvat.

Koskettavia kohtaamisia

Tällä viikolla olen saanut osakseni monta ihanaa ja koskettavaa kohtaamista ihmisten kanssa. Olen pystynyt auttamaan ja tullut autetuksi, olen saanut opastaa ja tullut opastetuksi, olen lohduttanut ja tullut itsekin lohdutetuksi, olen saanut naurattaa ja nauranut itsekin.

Tulevan pääsiäisen rauhoittavassa vaikutuksessa, pysähdyin miettimään näitä viikon aikana koettuja hetkiä. Pysähdyin miettimään mitä tunteita olen tuntenut, mitä ajatuksia päässä on surrannut, mitä olen murehtinut ja mistä iloinnut. Oivalsin, että viikkoon on mahtunut huikea määrä ainutkertaisia hetkiä, joilla jokaisella on ollut suuri merkitys.

Usein kuulee sanottavan, että elämän kaikista pienimmät hetket ovat osoittautuneet myöhemmin kaikista merkityksellisimmiksi. Tiedätkö, sattumalta kohdattu ihminen muuttaakin ajatusmaailmaasi tai jopa elämäsi suuntaa? Tai kun intuitiosi on ohjannut sinua valitsemaan toisen kotiintuloreitin ja saattanut sinut näin turvaan, ehkä jopa pelastanut sinut? Tai kun uskaltautuessasi uudelle lenkkipolulle, olet nähnyt jotain, joka on piirtynyt ikuisiksi ajoiksi mieleesi?

Mietin, mitkä ovat olleet oman elämäni merkityksellisimpiä tai käänteentekeviä hetkiä ja totesin, että niitä kaikkia yhdistää yksi asia: ihmiset. Puitteilla, ulkoisella olemuksella, taloudellisella tilanteella tai ajankohdalla ei ole ollut mitään tekemistä näissä hetkissä. Ihmiset ovat saaneet minussa liikkeelle valtavasti tunteita, niin vahvoja, että muistan ne edelleen; Olen kokenut suurta iloa ruhjuisissa verkkareissa kotimme lattialla ystävien kanssa. Olen kokenut pakahtuvaa rakkautta rättiväsyneenä ja sairaana sängyn pohjalla. Olen kokenut spontaania jälleen näkemisen riemua asiakkaan kanssa lähikaupan kassalla lenkin päätteeksi. Olen päässyt yhteen elämäni syvällisimmistä keskusteluista tuntemattoman henkilön kanssa klo 03.40 lauantai-aamun bussissa. Olen surrut syvästi hiljaa muiden kanssa tuntien heidän tuskansa. Olen havahtunut yhdessä lyhyessä hetkessä niin voimakkaasti, että se on saanut minut muuttamaan toimintaani. Olen nauranut niin paljon, että vedet ovat valuneet silmistäni – ja itkenyt niin paljon, ettei kyyneliä enää edes ole tullut.

Välillä pysähdyn miettimään, että olenhan osannut nauttia kaikesta tarpeeksi? Enhän vain ole ohittanut jotain merkityksellistä hetkeä? Enhän vain ole paahtanut menemään liian kovaa? Olenhan huomannut kaikki elämän värit, olenhan pysähtynyt riittävän usein ja nähnyt mitä kaikkea hetkellä on minulle tarjota? Olenhan ottanut sen vastaan?

Taito olla hetkessä, tässä ja nyt, on korvaamattoman arvokas taito. Se on taito, jota voi harjoitella koko elämän ja jossa voi kehittyä aina vain paremmaksi. Kun olemme läsnä, emme kadota yhteyttä itseemme ja toisiimme. Kun olemme läsnä, olemme viehättäviä ja puoleensa vetäviä. Kun olemme läsnä, olemme kosketuksissa tunteisiimme ja ajatuksiimme…

Kun olemme läsnä, huomaamme ne pienet hetket, jotka usein merkitsevät eniten.

Tunnejohtajuuden yt-neuvottelut

Tunteet. Mikä on tunteiden merkitys työelämässä? Entä johtamisessa? Mitä sana TUNNEjohtajuus sinussa herättää? Olen havainnut, että tunteet ja niiden käsittely on varsinainen taitolaji. Olen nähnyt erilaisia lajinharrastajia; niin kaikkien tunteiden piilottajia kuin kaikkien tunteiden näyttäjiä ja jakajia.

Tunteet sisältävät valtavasti energiaa ja niillä on hirveän paljon meitä auttavia tekijöitä. Jos opimme kuuntelemaan ja ymmärtämään tunteitamme, opimme todennäköisesti paljon itsestämme ja toisistamme.

Olen kuullut tarinan yrityksestä, jossa tunteet päätettiin tietoisesti painaa taka-alalle. Seuraavaa tapahtui:

”Kun yrityksessämme päätettiin ulkoistaa tunteet, alkoi aluksi kustannustehokkuuden putki, kiinteät kulut tulivat muuttuviksi, investointikulut pienenivät, resurssit vapautuivat ydinliiketoimintaan, hallinnolliset kulut alenivat merkittävästi; ulkoistin myös itseni, oman johtajuuteni ja uudeksi toimitusjohtajaksi valittiin Mr. Robert Robot.

Tästä hetkestä alkaen, aloin seurata lintuperspektiivistä hyvää ystävääni, Tarmo Tunteidensaloa – ylempi toimihenkilö, yrityksen ehdoton myyntitykki, asiakaskonsultoinnin ammattilainen. Robert käski tehdä tulosta, ”sell like hell” kaikui käytävissä, itse asiassa joka aamu aloitettiin meditoimalla teemoilla kuten ”häikäilemättömyyden aakkoset”, ”kymmenen askelta kylmyyteen”, ”kuinka tallon kilpailijat”, ”syö kuormasta” tai ”kyynärpäätaktiikalla voittajaksi”. Näin eroteltiin jyvät akanoista ja voitiin aloittaa yt:t. Se ei enää Tarmoa haitannut, hänen tunteensa olivat polttaneet hänet loppuun.

Se, mitä Tarmo sanoi tuolloin, jäi mieleni syövereihin: ”Minulle sanottiin, että olen kuulemma tunneihminen, minulla ei ole siis järkeä. Niin ja olen vieläpä blondi enkä edes luonnostaan eli vielä pahempaa. Firman ulkoistusprosessin aikoihin päätin itse ulkoistaa järkeni ja aloin toimia täysin tunteideni varassa. Valitettavasti yksinäinen susi ei pitkälle pötki. En jaksanut, eikä kovin moni muukaan.”

Siihen havahtuminen, että me emme ole tunteemme, lisää psykologista joustavuuttamme. Se antaa välimatkaa negatiivisiin ajatuksiin ja tunteisiin, se muuttaa suhdetta itseemme. Se saa meidät tarkastelemaan ajatuksiamme, tunteitamme ja uskomuksiamme aivan uudessa valossa. Näkemään syy-seuraussuhteita. Se on myös avain kehittymiseen, sillä me kasvamme ja kehitymme vain epämukavuusalueellamme. Ja siellä on aina valtavasti tunteita. Siksi tunteista puhuminen ja niistä irti päästäminen – myös työyhteisössä – vie meitä kaikkia eteenpäin.

- Tarja Kivistö & Rhea Nyberg

On kiitoksen aika

Mistä Sinä olet kiitollinen? Mitä Sinä arvostat elämässäsi? Ketä tai mitä haluaisit kiittää? Nyt, kuluvan vuoden lähestyessä loppuaan ja uuden tehdessä tuloaan, on mainio hetki pysähtyä miettimään mistä kaikesta on kiitollinen…

Itse olen pohtinut viimeisten vuosien aikana enemmän kiitollisuutta kuin aikaisemmin. Olen miettinyt paljon, mitä minä arvostan ja mistä haluan lausua kiitokseni ilmoille. Olen havahtunut siihen, että elämässäni on paljon asioita, joista olen syvästi kiitollinen. Osa niistä on kovin pieniä, mutta merkityksellisiä, osa suuria, oikeita onnenkantamoisia. Pohdintojeni aikana olen myös havahtunut siihen, että aina en ole muistanut arvostaa tarpeeksi asioita, joita minulla on ollut. Niistä ihanista, pienistä, arkisista asioista en ole osannut olla tarpeeksi kiitollinen – ennen kuin olen ne menettänyt.

Muutama vuosi sitten koin tapaturman, jonka seurauksena kuntoutin itseäni kolme vuotta sairasvuoteelta terveeksi. Nämä vuodet muuttivat suuresti suhtautumistani myös kiitollisuuteen. Tapahtunut opetti arvostamaan pieniä iloja ja saamaan niistä esiin suuria tunteita. Kuntouttaessani itseäni työ- ja opiskelukykyiseksi, ns. ”normaalielämää” viettäväksi naiseksi, havahduin siihen, että liian harvaa asiaa osaa arvostaa silloin kun sen omistaa ja kun kaikki on hyvin. Se, että osaa olla syvästi kiitollinen, vaatii usein ensiksi kokemuksen menettämisestä. ”Vasta kun menettää, osaa arvostaa.”

Tapaturman jälkeisten vuosien aikana opin itse arvostamaan aivan uudella tavalla mahdollisuutta käydä kävelylenkillä, elokuvissa, tavata kavereita, leipoa, siivota, hoitaa opiskeluja ja tehdä työtä. Jopa vihaamani kotityö, tiskaus, tuntui taivaalliselta kun pystyin siihen ensimmäistä kertaa kuukausiin. Opin arvostamaan entistä enemmän normaaliarkea, kaikkea sitä, mistä aikaisemmin saatoin valittaa. Puhumattakaan siitä, paljonko opin arvostamaan ja kunnioittamaan läheisiäni; rakastavaa ja suurena tukena ollutta puolisoani, parempaan huomiseen uskonutta perhettäni ja korvaamattomina ilonlähteinä toimineita ystäviäni. Ja juuri näiden tärkeiden oivallusten johdosta, olen todella kiitollinen omalle kohdalleni osuneesta kriisistä. Vaikka tie on ollut ajoittain jyrkkä ja kivinen niin nyt huomaan sen arvon. Se on sittenkin antanut huomattavasti enemmän kuin on ottanut.

Mistä vaikeista tapahtumista oman elämäsi varrella Sinä koet nykyisin kiitollisuutta? Mikä on kenties avannut silmäsi ja saanut Sinut arvostamaan pieniä ilonhetkiä? Olisin kovin kiitollinen jos jakaisit sen kanssani täällä blogissa. Uskon, että kiitollisuus kasvattaa kiitollisuutta. Sen takia tarinoilla kiitollisuudesta, on suurta arvoa.

Uskon myös, että kiitollisuudessa on jotain maagista voimaa. Oletko Sinä huomannut sen? Itse olen havainnut, että kiitollisuus on varsin opettavaista; se suuntaa huomion pois epäonnistumisista ja pettymyksistä ja vahvistaa itsetuntoa ja omanarvontuntoa. Lisäksi kiitollisuus toimii erinomaisena suojana: stressaavien ja vaikeiden elämänkokemusten ja kriisien keskellä kiitollisuudentunteet antavat suojan, jonka tarvitsee jaksaakseen eteenpäin.

Kiitollisuus myös parantaa ihmissuhteita; kun keskittyy pahantahtoisuuden sijasta kiitollisuuteen, negatiiviset tunteet, kuten kateus, viha, katkeruus ja ahneus toisia kohtaan vähenevät. Kiitollisuus saa meidät yksinkertaisesti arvostamaan toisiamme enemmän ja näkemään toisemme kauniimpina. Kiitollisuus saa meidät huomaamaan kuinka upeita puolisoita, ystäviä, perheenjäseniä, työkavereita ja tuttavia meillä on vierellämme. Tämä vain liian usein unohtuu. Ollaan siis niistä onnellisia ja kiitollisia! Ja yritetään arvostaa asioita, joita meillä jo on, ilman, että joudumme ne ensiksi menettämään.

Kiittäen sekä lämmintä joulua ja onnellista uutta vuotta toivottaen,

Tarja


Puheen ihme

”Kaikista ihmisille annetuista lahjoista on puhetaito kaikkein arvokkain. Kenellä se on, hän on suurta kuningastakin mahtavampi. Hän on itsenäinen voima maailmassa.”

- Winston Churchill

Sanoilla liikahtelevat suuret massat. Sanoilla saadaan aikaan tunteita ja ajatuksia. Sanoilla luodaan uutta. Mutta ovatko kaikki sanat ja kaikkien ihmisten sanat yhtä suuria painoarvoltaan? Eivät. Sanat liikauttavat ihmisiä vasta sitten kun puhuja saa ne liikauttamaan. Puhujalla on valta käsissään. Logos. Ethos. Pathos. Puhe, puhujan luonne, tunteiden ilmaisu. Ne ratkaisevat. Jo Antiikin aikana se tiedettiin: hyvä puhuja ja esiintyjä hallitsee argumentit ja kielenkäytön, on persoonallisesti uskottava ja osaa vaikuttaa ja vedota tunteisiin. Vanhojen viisaiden oppien laittaminen käytäntöön on kuitenkin yllättävän vaikeaa, koska esiintyminen jännittää ja jännityksen koetaan usein pilaavan esiintymisen.

Mutta hei hurraa, nyt seuraa iloinen ilmoitus kaikille niille, jotka jännittävät esiintymistilanteita: Esiintyminen on aina jännittävää! Siis aina! Vaikka esiinnyt työksesi, se silti hyvin todennäköisesti jännittää sinua ennen estradille astumista. Miksi? Mikä siinä on niin pelottavaa? Olemmehan esiintyneet syntymästämme asti. Vauvana yritimme parhaamme mukaan hymyillä niille tutuille ja tuntemattomille, jotka sitä meiltä tivasivat vaunukopan suojuksen yli. Vähän myöhemmin opimme, että meitä palkitaan onnistuneesta esiintymisestä: ”jos olet kiltisti niin…” Uhmaiässä ymmärsimme, että myös meillä on oikeus näyttää negatiiviset tunteemme ja sanoa ajatuksemme ääneen, haastaa vanhempien auktoriteetti. Tosin, jos esiintymisemme ei miellyttänyt, siitä todennäköisesti seurasi joku rangaistus. Murrosikä ja aikuiseksi kasvaminen on usein ollut esiintymisen kulta-aikaa. Yritimme esiintyä vakuuttavasti ja kerätä huomiota ja näimme paljon vaivaa luodaksemme itsestämme hyvän kuvan. Ja entä sitten ne esiintymiset luokan edessä? Moni ihminen ei laula vieläkään, koska joutui yläasteella kaikkien eteen yksin laulamaan.

Aamulatauksessa 5.10 esiinnyimme taas. Ja jopa ihan kaikkien edessä. Viestintä- ja vuorovaikutustaitojen kouluttaja Eeva Kaarne pisti kuulijat rohkeasti pohtimaan omia esiintymiskokemuksia ja sitä, miten jäämme toisten mieleen omalla esiintymisellä. Aamulla nähtiin toinen toistaan vaikuttavampia esiintymisiä. Jotkut niistä saivat meidät jopa kättelemään, halailemaan ja venyttelemään, mutta kaikki saivat meidät jakamaan toisillemme aplodeja ja suosionosoituksia. Ja sitähän ihminen juuri tarvitsee voittaakseen esiintymispelon! Kannustusta! Kannustusta siihen, että uskallan mennä yleisön eteen, kannustusta siihen, että uskon pystyväni esiintymään ja kannustusta siihen, että uskon selviäväni tilanteesta.

Vaikuttava esiintyminen vaatii uskoa itseen. Valitettavasti uskolla ei voi kuitata kaikkia muita puutteita. Hyvä esiintyminen vaatii uskon lisäksi huolellista valmistautumista: harjoittelua etukäteen, puheen tavoitteen kirkastamista, yleisön huomioon ottamista ja puheen kohdistamista oikein. Ja mikä tärkeintä: hyvän puheen tulisi herättää tunteita! Parhaimmillaan puhe on ihme. Ihme, joka vetoaa kuulijan syviin tunteisiin ja saa kuulijoissa aikaan muutoksen siemenen.

Suomalaisia puhujia pidetään usein surkeina. Meitä pidetään puhujina, jotka eivät kykene ihmeiden tuottamiseen. Sanotaan, että suomalaiset puhujat eivät ole innostavia ja puheet eivät liikauta kuulijoissa mitään. Meillä puhe on liian usein esitelmöintiä, josta puuttuu kaikki se, mikä tekee puheesta puheen. Siitä puuttuu into, aitous, tunteet ja huumori. Missä ne ovat? Jäivätkö ne koulussa pidettävien esitelmien alle? Vai ovatko tutkielmat ja väitöskirjat syöneet meistä innostamisen taidon? Meitä on opetettu kouluissa ja yliopistoissa vuosikausia pitämään hyviä esitelmiä ja kirjoittamaan hyviä esseitä. Palautetta olemme usein saaneet vain esityksen pituudesta ja tiedon paljoudesta, arvosanakin on määräytynyt niiden mukaan. Esitystekniikkaan ei ole kiinnitetty huomiota. Nyt tulee syvä hiljaisuus. Onko siis ihme, että meitä sanotaan huonoiksi puhujiksi? Mistä olisimme oppimme voineet saada?

Minä haluan kääntää kelkan – ja toivon teistä mahdollisimman montaa seurakseni. Haluan sytyttää ihmeen! Aloitetaan siis innostamaan ja sytyttämään tunteita. Aktivoidaan kuulijat mukaan ja herätetään heidät ajattelemaan. Ei pidetä esitelmiä, pidetään Puheita isolla P:llä. Valmistaudutaan huolella ja lähdetään seuraavaan esiintymistilaisuuteen positiiviselle asenteella. Mennään onnistumaan! Ja sitten jos mokataan niin so what? Kukaan ei siihen todennäköisesti kuole. Kokeilepa näitä vinkkejä ensi kerralla ja muista:

”Kun puhe tulee sydämestä, se näkyy.”


- Tarja Kivistö