Etusivu
Sitouttaja on Valmennustoimisto Sitomo Oy:n ulkoiseen viestintään tarkoitettu yritysportaali. Portaali on luotu asiakkaidemme, yhteistyökumppaneidemme, työntekijöidemme sekä suuren yleisön iloksi, tietolähteeksi ja keskustelupaikaksi.

Kohti pelkoja

“Mikä sinua pelottaa?” Tämä kysymys esitettiin minulle viime viikolla. Kysymys johdatti jonnekin syvemmälle minne uskoin sen vievän. Huomasin, että kovin peloton sitä ei itseasiassa enää ole vaan elämä on tuonut eteen kokemuksia, jotka ovat nostaneet aivan uudenlaisia pelkoja esiin. Toisaalta, monista peloista on myös oppinut päästämään irti – juurikin eletyn elämän ansiosta.

Erään tutkimuksen mukaan meillä on maailmaan tullessamme vain kaksi synnynnäistä pelkoa: kovan äänen pelko ja korkealta putoamisen pelko. Lisäksi meillä on taipumus pelätä herkemmin asioita, joita esi-isämme ovat pelänneet. Nämä ovat pelkoja, jotka ovat tulleet evoluution mukana geeneihimme, kuten käärmeiden ja hämähäkkien pelko. Mutta kaiken muun me opimme. Kaikki muut pelot olemme hankkineet itsellemme toisten ihmisten mallin avustuksella tai koettujen tilanteiden kautta.

Me kaikki pelkäämme jotain. Pelon kohde vain vaihtelee. Mutta kuinka moni meistä on esimerkiksi jakanut johonkin työn osa-alueeseen liittyvän pelkonsa kollegansa kanssa? Koen, että kovin monista peloista vaietaan peläten niiden jakamisen vaikutusta siihen, miten muut sinua kohtelevat, mitä sinusta ajattelet tai mihin uskovat sinun pystyvän. Jos kerron pelkoni, käyttääkö joku sitä hyväksi? Jos kerron pelkoni, uskotaanko minuun enää? Jos kerron pelkoni, paljastanko liikaa itsestäni?

Monesti jo pelon ääneen sanominen helpottaa, puhumattakaan toisten ihmisten tuen merkityksestä. Valmennuksissa törmään usein ilmiöön, jossa organisaatio tai tiimi jakaa yhteisen pelon, josta kuitenkaan ei osata/saada puhua ääneen. Pelko voi kohdistua johonkin ihmiseen, toimintatapaan, menneisyyteen, tulevaan – mihin vain. Pelko pääsee kasvamaan ihmisten vältellessä sitä kuin kissa kuumaa puuroa. Kun lopulta sanallistamme pelon ja uskallamme ottaa sen keskusteluun, on kuin valtava kivireki olisi irroitettu harteilta. Energiaa vapautuu ja fokus suuntautuu jälleen oikeisiin, niihin tuottaviin, asioihin. Yhteisesti jaettu pelko pitää pahimmillaan koko organisaatiota aloillaan estäen eteenpäin menon. Se saa energiaa vievät tunteet valloilleen ja ihmiset varpailleen. Tunnistatko sinä työyhteisöstäsi jotain ehkä yhteisestikin jaettua pelkoa, josta yhdessä vaikenette? Mitä tapahtuisi jos se nostettaisiin pöydälle?

“Pelkoja kohti” on kivulias, mutta loppuviimein antoisa reittivalinta. Usein pysähtyminen näiden ensisilmäyksellä epämiellyttäviksi koettujen asioiden äärelle, tuottaa positiivisen lopputuloksen vapauttaessaan lisää tilaa pääkoppaamme – ja kuka tietää ehkä jopa saa sinut päästämään irti pelostasi. Ota hetki aikaa ja kysy itseltäsi seuraavat kysymykset:

- Mitä sinä tällä hetkellä pelkäät?
- Rajoittaako pelko jotenkin toimintaasi?
- Jos et pelkäisi tätä asiaa, miten elämäsi muuttuisi?
- Kenen apua tarvitsisit päästääksesi pelosta irti?
- Mikä estää päästämästä pelosta irti?
- Mitä voisit itse tehdä juuri nyt vapautuaksesi pelosta? Mikä olisi pienin mahdollinen step, jonka voisit ottaa?

Ota se.

Aitouden voima

Meissä ihmisissä on yksi piirre, joka näyttää vetävän toisia puoleensa magneetin lailla. Yksi sellainen, joka saa kahden tuntemattoman ihmisen lähentymään toisiaan ennennäkemättömän lyhyessä ajassa. Yksi, jonka kautta rakennetaan pitkiä, luottamukseen perustuvia yhteistyösuhteita, kumppanuuksia ja onnistuneita projekteja. Yksi, joka saa meidät suosittelemaan yrityksiä toisille. Yksi, joka saa meidät ostamaan jotain, mitä emme ajatelleet ostavamme. Se on aitous.

Rupesin miettimään viime viikkojen kohtaamisia, ihmisiä, joita olen tavannut työssä, kotona, kaupungilla, shoppailureissulla, lähi-Siwan hedelmäosastolla, leikkipuistossa, taloyhtiön pihatalkoissa ja apteekissa. Eteeni on sattunut pääsääntöisesti mukavia, valovoimaisia ja puoleensa vetäviä ihmisiä, joita kaikkia on yhdistänyt kyky olla aito. Tämä aitous on vienyt kohtaamisemme aivan uudelle tasolle ja synnyttänyt tapaamisista elämyksiä. Viereeni on toki tupsahtunut myös henkilöitä, jotka ovat vetäneet paksun verhon eteensä ja kurkkineet yhdellä silmällä esiripun takaa, ihmisiä, jotka eivät ole olleet paljaana kohtaamisissa eivätkä avoimia aidolle dialogille.

Ymmärrän valinnan verhoon kietoutumisesta, onhan aitona, omana itsenään olo todella pelottavaa touhua. Vedän itsekin verhoa eteeni silloin kun haluan erityisen paljon suojella itseäni. Koska kun olet aito, olet kaikki tavarat esillä, ja valmiina ottamaan milloin tahansa vastaan kommentteja/eleitä/ilmeitä/tunteita, jotka mahdollisesti satuttavat ydintäsi, identiteettiäsi. Helpompaa on suojata itsensä kankaanpalalla niin jää ainakin jotain pyhää itselle, jota toiset eivät ulotu sorkkimaan.

Tiedän paljauden tunteen oman ammattini kautta hyvinkin elävästi. Tiedän, miltä tuntuu olla stagella, heittäytyä menemään ja ottaa vastaan kaikki. Huh, karmivaa, mutta toisaalta ah, niin palkitsevaa! Joskus aikaisemmin olen myös valmentajana yrittänyt kääriytyä pikkuruiseen liinaan, yrittänyt pitää yllä sitä “hieman erilaista minää, valmentajaminää”, mutta todennut sen tien vielä kivisemmäksi ja vaikeammaksi – eihän ole olemassa mitään “valmentajaminää” ja “minää” – on vain minä, jossa saattaa painottua hieman eri kulmat eri tilanteessa, mutta joka ei milloinkaan voi irrottautua omista kokemuksistaan ja elämästään. Enkä enää haluaisikaan. En usko, että meidän on mahdollista saada toisia avautumaan jos emme itse ole täysin avoinna, siksi itselleni on vain yksi tapa tehdä työtä – aidosti. Olen huomannut, että vain niin saavutan myös täyden täyttymyksen ja tyydytyksen tunteen. Parhaimmillaan aitous on siis hirvittävän palkitsevaa.

Uskon, että tämä aitouden vaatimus ulottuu ammattiin kuin ammattiin. Lähes jokaisessa ammatissa on loppuviimein kyse toiseen ihmiseen vaikuttamisesta; teemme työtä, joka jollain tasolla vaikuttaa viimein jonkun ihmisen toimintaan. Jos haluamme jättää ihmiseen niin vahvan tunnejäljen ja kokemuksen, että hän palaa takaisin, meillä on vain aitouden tie valittavana. Kaikki päälleliimattu näkyy, kaikki verhot kyllä aistitaan, kaikki tekohymyt etäännyttävät. Myyntityötä tekevät tietävät tämän erinomaisesti. Meidän ei ole mahdollista vaikuttaa ihmiseen syvästi ja saada hänet hurmaantumaan meistä tai palvelusta, jota tarjoamme jos emme ole itse aidosti läsnä ja seiso 100%:sti asiamme takana.

Aitous on myös siitä mahtava voima, että sen avulla saadaan monia asioita anteeksi. Ja tämä on hyvä, koska kun olemme täysin omia itseämme, mokia sattuu. Kun heittäydymme, saatamme puhua vähän sekavia tai takellella suomen kielessä, mutta mitä väliä? Kaikki nämä itse asiassa lähentävät ihmistä entisestään. Inhimillisten mokien ja niistä seuranneen vilpittömän pahoittelun tai yhteisen nauruhetken ansiosta kaukaisista ja etäisistä jumalolennoista tuleekin tyyppejä, joihin voi samastua; myyjästä tulee ihminen, ostajasta tulee ihminen, valmentajasta tulee ihminen, esimiehestä tulee ihminen, äidistä/isästä tulee ihminen. Ihan vain siksi, että kun maskit riisutaan, jäljelle jää aina ihminen. Ja ihmiset tunnetusti vetävät toisiaan puoleensa.

Loppujen lopuksi, onko meillä muuta vaihtoehtoa kuin olla aito – silläkin uhalla, että se välillä sattuu?

Pelosta rohkeuteen, pimeydestä valoon!

Viimeisimmässä Sitomon Aamulatauksessa käsittelimme pelkoa ja rohkeutta. Valmentajana toimineen Nina Rinteen ensimmäisiin lauseisiin kuului: ”Ihmisellä on 50 000-60 000 ajatusta päivässä. Näistä 90 % on samoja.” Ajatus tuntui suorastaan tyrmäävältä! Onko tämä tieto omalla kohdallani pelottava vai rohkaiseva? Ruokinko mieltäni lannistavilla, negatiivisilla ajatuksilla, valinnoilla ja teoilla, vai ovatko liittolaisiani voimaannuttavat, elämään luottavat ajatukset?

Omassa elämässäni pelot olivat aiemmin valitettavan läheistä seuraa.  Pelko ja siitä seuraava epävarmuus eivät ole olleet minua suojelevia kumppaneitani vaan pikimmiten hidastavia ja lannistavia seuralaisia. Nyt kun aikuiselämää on n. 20 vuotta takana, minusta tuntuu, että olen pelkojeni  kanssa hyvinkin sinut. Paras keinoni päästä eroon ei-rakentavista ajatuksistani on ollut se, että olen tunnistanut ja rehellisesti tunnustanut pelkoni itselleni. Yhtä tärkeää on ollut tietoisesti olla tottelematta pelkojani ja tehdä asioita, joiden kautta olen voinut todistaa itselleni, etteivät ne toteudu.

Itselleni silmiä avaavin huomio on ollut se, että itse asiassa pelkäsin kauan onnistumista ja koin, etten ansaitse sitä. Olin jo hyvin nuoresta tyypillinen suorittaja, joka ei onnistumisen jälkeen tuntenut iloa vaan lähinnä huojennusta. En koskaan pysähtynyt tuulettamaan itselleni vaan välitön ajatus tietyn tason saavuttamisen jälkeen oli: ”Mitäs sitten, missä on seuraava tavoite?” Itseensä luottava ei ollut niiden adjektiivien joukossa, joilla olisin itseäni kuvaillut. Lukioaikana olin hyvin kiinnostunut mainosalasta, mutta koska sitä ei voinut opiskella pääaineena Suomen yliopistoissa, niin hylkäsin kaupallisen alan opiskeluhaaveet kokonaan, sillä älyni ei mielestäni riittänyt pääsykokeisiin. Pikakelauksella kolme vuotta eteenpäin ja löysinkin itseni pänttäämässä kauppatieteellisen tiedekunnan pääsykoekirjoja. Sinä keväänä jouduin kokonaan uudelleen ohjelmoimaan ajatukseni. Parhaiten prosessia kuvasi se, että tunsin kirjaimellisen kliseisesti olevani kalliolla, jolta oli pakko hypätä ja uskoa, että minua kannatteleva varjo aukeaa ajoissa. Jouduin myös käsittelemään sisäistä pelkoani siitä, etten kestä onnistumista (tässä tapauksessa opiskelupaikan saamista) vaan pääni hajoaa. Onneksi minulla oli mahdollisuus todistaa itselleni, että saadessani myöntävän opiskelupaikkatiedon yliopistosta, kestin sen –toki liikuttuen, mutta en hajoten. Suurena apuna tässä oli Esa Saarisen ja Curt Lindströmin ”Poppamies” –kirja, joka kertoo Suomen jääkiekkojoukkueen v. 1995 voittamasta kullasta. Suosittelen kirjaa todella lämpimästi; teos kertoo upealla tavalla sitoutumisesta, yksilön ja joukkueen onnistumisesta eikä sisältö ole vanhentunut tippaakaan 18 vuoden aikana.

Onnistumisen pelkooni on vaikuttanut myös se, että olen joutunut tietyssä vaiheessa ns. himmaamaan eli pitämään kynttilää vakan alla. Pelkäsin, että onnistumalla, olemalla itse parempi  pahoittaisin toisen mielen. Tästä ajattelutavasta ei seurannut mitään hyvää itselleni eikä toiselle. Seuraava Marianne Williamsonin ajatus on hyvin voimaannuttava; olemalla täysin oma itsensä, vapauttaa myös toiset loistamaan.

Onnistumisen esteistä kertoo hyvin myös seuraava tarina ruotsalaisesta golflegendasta, Annika Sörenstamista. Annikan uran alussa hänen valmentajansa kiinnitti huomiota siihen, että vaikka kilpailu oli sujunut hyvin, niin kierroksen loppuvaiheessa Annikan taso laski selvästi. Keskustelujen pohjalta valmentaja sai selville, että Annikaa hirvitti puheosuus, jonka voittaja joutuu pitämään kilpailun jälkeen. Tällä erittäin lahjakkaalla pelaajalla oli siis itse peliin liittymätön pelko, joka esti häntä onnistumasta. Voittopuhetta harjoiteltiin, jolloin myös uskallus voittamiseen kasvoi. Naisten 72 PGA-turnausvoittoa ja kymmenen major-titteliä kertovat omaa kieltään Annikan voittamisen taidosta.

Yksi pelkoon liittyvistä huomiostani on ollut se, että tietyissä tilanteissa toiset saattavat projisoida omia pelkojaan meihin. Usein he tarkoittavat hyvää eivätkä halua meidän epäonnistuvan. Ajattelisin kuitenkin niin, että meillä jokaisella on oma polkumme maailmassa, ja suurta lähimmäisen rakkautta on valaa toisiimme uskoa ja rohkeutta kulkea sitä pitkin. Arnold Schwartzenegger on viitannut asiaan hiukan ronskimmin: “If I had listened to the naysayers I would still be in the Austrian Alps yodeling.”

Nina esitti mielenkiintoisen ajatuksen siitä, että suurimmat pelkomme saattavat edustaa juuri niitä asioita, joita eniten haluamme. Vaatii rohkeutta myöntää itselleen, että on valmis suurempiin työhaasteisiin tai vaikkapa vaihtamaan kokonaan alaa. Samalla pelkää kaiken saavutetun menettämistä; mitä enemmän on saanut, sitä pahemmalta menettäminen tuntuu.

Omassa elämässäni olen kokenut myös päinvastaisesti eli olen saanut juuri sitä, mitä olen eniten pelännyt. Taloudellisten asioiden suhteen erittäin turvallisuushakuisena menetin työpaikkani tuotannollisten ja taloudellisten seikkojen takia. Samalla odotin esikoistani. Myöhemmin kahden lapsen äitinä mieheni aloittaessa omaa yritystään minut lomautettiin. Yllättävintä oli kuitenkin se, että kuinka suurimpien pelkojen toteutuminen toikin elämääni valtavasti positiivisia kokemuksia. Irtisanomisen jälkeen tein työtä markkinoinnin opettajana pääsykokeisiin valmentavassa yrityksessä. Työkokemus osoittautui yhdeksi elämäni antoisimmista –arvaattehan, että opetin myös rohkeudesta uskoa ja kestää oma onnistuminen? Lomautuksen aikana havahduin siihen, että raivoisasti uutta työtä hakemalla, verkostoitumalla ja keksimällä itselleni ”Haen työtä” –käyntikortin, tunsin olevani enemmän elossa kuin pitkään aikaan.  Aloin pohtia alan vaihtoa, joka myöhemmin toteutuikin. Ja mitä taloudelliseen turvallisuuteen tuli, rahat eivät loppuneet missään vaiheessa. Itse asiassa intouduin jopa kirjoittamaan blogikirjoituksen siitä, kuinka lapsiperhe pärjää kesälomalla pienemmällä budjetilla.

Lopuksi eniten mieleeni jääneitä Ninan ajatussyötteitä: ”Vähän päivässä on paljon elämässä. Taito voittaa taistelematta. Ihminen on ainoa olento, joka rakentaa itse ajatuksillaan kalterit itselleen. Kiitollisuus on viisain tunne missä tilanteessa tahansa. Rohkeutta rakkaudesta käsin. On eri asia tehdä päätöksiä pelosta kuin ilosta. Maailma resonoi sitä, mitä ajattelemme itsestämme. Mikä salainen pelko tai ajatus estää omaa kehittymistäni? Mikä olisi parempi ajatus niiden tilalle? Maailma järjestää asioita, mutta voisinko itse nopeuttaa tapahtumia omalla toiminnallani?”

- Marinka Wieru

Marinka Wieru toimii asiakkuuspäällikkönä Kotosalla Säätiössä. Marinka on ollut kiinnostunut itsensä kehittämisestä lukioajoista saakka, jolloin hän luki Ritva Enäkosken kirjan: “Hinku, halu ja haba – miten bodaan henkisen kantin kestäväksi.” Seniorimarkkinoiden lisäksi hänen intohimoihinsa kuuluvat aikakausilehdet, toiminnallinen treeni ja elokuvat.


Ny mennään!

Muutos. STOP! Mikä on ihan ensimmäinen ajatus, mikä sanasta “muutos” sinulle tulee mieleen?

Veikkaan, että joissakin meissä heräsi pelkoa ja toiveikkuutta, toisissa intoa, mutta silti epävarmuutta. Toisilla se tuntui kehossa jännityksenä, toisilla hyväksymisenä ja luottamuksena. Joillekin saattaa tulla ensimmäisenä mieleen kysymys “miksi”, toisille huudahdus “jes, nyt mennään!”, kolmas miettii miten se käytännössä toteutetaan ja neljäs suhtautuu lunkisti naureskellen, go with the flow-mentaliteetilla.

Muutos herättää meissä paljon tunteita, koska kyseessä on aina hyppy johonkin uuteen ja tuntemattomaan; emme täysin tiedä mitä aidan toisella puolella odottaa, mutta jos emme ota askelta, emme saa sitä ikinä tietääkään. Hyvä, parempi mahdollisuus voisi mennä sivu suun. Toisaalta, voimme notkahtaa hetkeksi myös taaksepäin jos suuntaamme “väärään”, mutta onko silläkään niin väliä? Opimme ainakin hirvittävästi. Askel kannattaa siis ottaa.

Askel, joka johtaa muutokseen voi olla pitkään harkittu, kaikilta kulmilta analysoitu ja suurella todennäköisyydellä kannattavaksi todettu. Tai sitten askel voi tulla yhtäkkiä, täysin puskista, ennalta arvaamatta, ilmestyä eteemme, jolloin emme kerkiä sitä miettimään vaan astumme vain. Step by step. Olen jopa kuullut, että nopeat, pakottavat muutokset ovat helpompia kuin harkitut, koska sillon turha kiertely ja kaartelu päättyy ja tekosyyt loppuu. Kun ei ole muuta mahdollisuutta niin askel otetaan, eikä siinä jäädä vatvomaan ja jossittelemaan.

Tapahtuu muutos sitten ennalta arvaamatta tai yhtäkkiä, on hyvä muistuttaa itseään, että kaikki tunteet on sallittuja ja kaikilla on myönteinen merkitys, vaikkei se heti näkyisikään. Koska muutoksessa on aina kyse kulttuurin muuttamisesta; ajatusten, uskomusten, toiminnan ja totuttujen tapojen muuttamisesta, on selvää, että jotain lähtee liikkeelle meissä ihmisissäkin. Usein ensimmäisenä mielessä on epävarmuus tai pelko. Ja tämä on täysin luonnollista. Saakeli, kyllähän se saa ottaa päähän jos en voi enää toimia tavalla, joka oli minulle niin kovin rakas ja tuttu vuosien ajan! Usein jo sen myöntäminen, että muutos pelottaa, vapauttaa voimavaroja varsinaisen muutoksen toteuttamiseksi. Ei tarvitse pitää yllä jotain muuta roolia ja miettiä, olenko ainoa, jota muutos pelottaa… Et ole.

Mukavan piehtaroinnin ja vastustuksen jälkeen on kuitenkin tärkeää osata päästää irti. Muutos ei ole mahdollista ilman, että päästämme jostain otteen irti ja tartumme toiseen. Pelot on voitettava ja eteenpäin lähdettävä. Nyt tarvitaan sitä innostumista, tunteenpaloa, rohkeutta ja tukea matkan varrelle. Ja kaikissa meissä on tätä… kun vain sen löydämme ja annamme sille mahdollisuuden.

Helpommaksi omien voimavarojen löytäminen tulee kun saamme siihen tukea toinen toisiltamme. Voimme sytyttää toisemme liekkeihin ja saada toisemme antautumaan muutoksen mahdollisuudelle keskustelemalla asioista – myös niistä vaikeista. Yhdessä rintamassahan tässä ollaan. Joukkueenahan me kokeilemme nyt uutta reittiä, uutta tapaa toimia. Jos kaikki eivät ole mukana, on matkan toteuttaminen vaivalloista. Muutos helpottuu huomattavasti kun saamme jengimme syttymään ja pystymme kaivamaan esiin sen suomalaisen sisun ja periksiantamattomuuden: “Ny mennään eikä meinata, perkele!”

Tunneälyinen myyjä

On olemassa yksi ammatti yli muiden, mihin juurikaan ei haluta. Ainakin jos tilastoihin on uskomista. Maamme on pullollaan työtä etsiviä ja syrjäytymisvaarassa olevia, mutta samanaikaisesti työpaikkailmoitukset pursuavat myyjiä hakevia yrityksiä. Mikä siinä myynnissä pelottaa? Miksi myyjäksi ei haluta?

Ehkä myyjän ammatti on vain niin pelottava. Onhan myyntityössä aina läsnä pelko torjunnasta ja epäonnistumisesta. Puhelimen käteen ottaminen on pelottavaa, tapamisetkin voivat pelottaa. Välillä mietin, onko pelon taustalla myyntityön mystinen leima, pidetäänkö sitä taitona, jota jollakin on tai ei ole, synnynnäisenä ominaisuutena. Vai johtuuko pelko ylipäätään myyntitilanteesta: toisen ihmisen kohtaamisesta ja häneen vaikuttamisesta.

Haluaisin osaltani purkaa pois myyjän työn päällä leijuvaa mystisyyttä ja jumaluutta ja siten lieventää siihen liittyvää pelkoa. Ihan siksi, että se auttaisi meitä, jotka olemme joskus lausahtaneet “minä en ole myyjä”, näkemään myyntityön laajemmin ja antamaan itsellemme mahdollisuuden astua myynnin pariin rohkeasti ja rennosti.

Mystisyyttä ja pelkoa purimme viime Aamulatauksessa, jossa pohdimme nykypäivän menestyvän myyjän identiteettiä. Saimme identiteettiin seuraavanlaisia määritelmiä: joustava, salliva, avoin, tavoitteellinen, itsensä tunteva ja itseensä luottava, sinnikäs, empaattinen ja tunneälyinen. Siis hetkonen… Päädyimme yhdessä kahdenkymmenen myynnin ammattilaisen kanssa tuollaisiin määritelmiin myyjistä? Mihin jäi ne adjektiivit, joilla niin usein olen kuullut luonnehdittavan myyjiä: kova, valmis taistelemaan, mielipiteensä läpi puskeva, selityksiä keksivä jne.

Ehkä nyt olemme viimein oivaltaneet, että myyntityössä on kyse loppujen lopuksi hyvin simppeleistä asioista, siitä, että on rehellisesti ihminen ihmiselle. Ihminen ostaa siltä kenestä hän pitää, kenet hän tuntee ja keneen hän luottaa. Ihmiseltä, joka on aidosti läsnä ja kuuntelee ja osoittaa haluavansa ymmärtää. Ylivertainenkaan tuote ja paras hinta ei auta jos nostatamme itseämme toisen silmissä, aiheutamme epäoikeudenmukaisuuden tunnetta tai pelaamme valtapelejä.

Ehkä ensi kerralla kun joku sanoo sinulle painokkaasti “minä en todellakaan ole myyjä”. Voisit heittää vastakysymyksiä: pidätkö itseäsi joustavana ja sallivana? Tunnetko itsesi ja luotatko itseesi? Oletko saanut palautetta, että olet empaattinen ja avoin, että osaat toimia toisten kanssa? Jos vastaus joka kysymykseen on “kyllä”, sinä OLET MYYJÄ – jos vain niin itse haluat.

Pelastaako jooga meidät?

Sain tänään sunnuntaiaamuna aikamoisen ajatuksenjuoksun. Katsotaan osaanko jäsentää sitä.

Lueskelin aamusella tuttavani Jaakko Savolaisen blogia, jossa hän pohdiskeli syitä yhteiskuntamme nykytilaan. WOW! Sain ajatusorgasmin! Pysy mukana. Jaakko kirjoitti aiheesta: “miksi Länsi on sortumassa (syyt eivät ole ne, joita luet uutisista), miksi sivilisaatiot tuhoutuvat ja mitä asialle voidaan nyt Lännessä tehdä”.

Me murehdimme sitä, kuinka Kreikka vie meidän kovalla työllä ansaitut rahat. Luemme kauppareissulla keltaisen lehdistön kylvämää epävarmuutta, pelkoa, ja ahdistusta aiheesta. Todellisuudessa ongelma on muualla, meidän sivilisaatiomme sisältäkäsin alkaneesta rapautumisesta. Tämä sama ilmiö on nähty jo historian saatossa aiemminkin mm. Antiikin Roomassa.

Suora lainaus Jaakon blogista: “Ymmärtääksemme ilmiöiden todellisen luonteen, johdatan lukijani huomion 1300-luvun islamilaiseen ajattelijaan nimeltä Ibn Khaldun.

Me emme Lännessä tunne Ibn Khaldunia, vaikka meidän pitäisi. Hän oli yksi keskiajan todella suurista ajattelijoista. Häntä voitaneen kaikin perustein kutsua maailman ensimmäiseksi sosiologiksi. Vasta 300 vuotta myöhemmin Länsi tuotti vastaavan ajattelijan nimetä Giambattista Vico. Molemmat esittivät älykkäitä ajatuksia yhteiskuntien noususta ja tuhosta. Molemmat tiesivät sen, mitä valtaosa meistä unohtaa valtaosan aikaa: Suuret sivilisaatiot lopulta tuhoutuvat, ja syy siihen ei ole perimmiltään niinkään vahvemman vallan nousu kuin yhteiskunnan oma sisäinen rapautuminen.

Ibn Khaldunin teoria oli, että kaikki urbaanit sivilisaatiot tulevat haavoittuvaisiksi, kun ne rapautuvat sisältä. Ihmiset asuvat lähiöissä ja tottuvat luksukseen. Rikkaista tulee itsepintaisia. Köyhistä tulee katkeria. Yhteiskunnasta alkaa jatkuvasti enemmän puuttua asabiyah – Khaldunin avainsana – joka nykyisin käännettäisiin sosiaaliseksi koheesioksi tai yhteiskunnan eheydeksi.

Mikä on sosiaalisen koheesion puutetta? Annan esimerkkejä. Ihmiset eivät enää toimi yhteisen hyvän eteen. He eivät ole enää valmiita tekemään uhrauksia toinen toistensa puolesta. He eivät enää uskalla ottaa riskiä ja yrittää. Lopulta he menettävät tahdon puolustaa itseään. Heistä tulee helppo kohde vaikeaan elämään tottuneille ja vähemmän sivistyneille kansoille”.

Uskon, että yhteiskunnassamme useat ihmiset tajuavat tämän. Sieltä täältä nousee pintaan eheyttämiseen pyrkiviä trendejä. Monet kaipaavat hitaampaa elämää, jotta eivät kuluttaisi niin paljon, lopettaisivat tämän ainaisen kasvun hakemisen. Toiset vihertyvät ja tulevat luonnonsuojelun tai yksilön absoluuttisen terveyden tavoittelun kautta samaan asiaan. Yksi ryhmä vannoo mielenrauhan, joogan ja kollektiivisen rakkauden tuomaan pelastavaan maailmankuvaan.

Haluan uskoa, että nämä kaikkia trendejä ajavat lopulta omasta kulmasta käsin sama voima; tahto muutokseen. Tahto parempaan maailmaan, yhteiskuntaan ja terveempiin ihmisiin.

Yksi asia, joka tuntuu tästä yläotsikkona puuttuvan on sanat siitä mitä tämä kaikki yksilöltä ja ihmisiltä kollektiivisesti vaatii. Yläotsikko voisi olla ihmisten pyrkimys oppia elämään hyveellisesti. Tässä otan vapauden ilman mitään oppeja soveltaa hyveitä.

Itsehillintä; tarkoittaa itsensä hallitsemista. Tehdään asioita, jotka ovat aidosti ja pitkäkestoisesti hyväksi meille ja ympäristölle. Ei anneta tunteiden heitellä laidasta laitaan. Emme voi saada kaikkea nyt ja heti, saadaksemme aidosti arvokkaita asioita on meidän luovuttava lyhytkestoisista ja välittömistä nautinnoista. Me itse myös päätämme miten puhumme toisillemme ja mitä viljelemme ympäristöömme.

Työ ja ahkeruus, on tehtävä ilmaista työtä toistemme ja oman elämämme eteen. Ja kova työ on opetettava eteenpäin uudelle sukupolvelle. Kova työ on ahkeruutta ja ahkeruus uutteruutta ja kaiken antamista kaikissa tehtävissä. Ilman ahkeruutta ihmiset ovat laiskoja, eivätkä saa paljoakaan aikaan. He toimivat, kuin heidän panoksellaan ei olisi merkitystä ja tekevät työnsä hutiloiden.

Anteliaisuus, on antamista ja jakamista. Se on vapaaehtoista antamista odottamatta vastalahjaa. Anteliaisuus on syvää tajua siitä, että kaikille riittää tarpeeksi. Anteliaisuus on yksi parhaista keinoista osoittaa välittämistä. Ihmisen luonne myös vahvistuu anteliaisuudesta, erityisesti silloin, jos se vaatii uhrauksia.

Rohkeus, on urheutta pelon tunteen hyökyessä ylitse. Se on sitä, että tekee mitä täytyy vaikka se olisi pelottavaa. Rohkea puskee eteenpäin, vaikka tekisi mieli antaa periksi. Ilman rohkeutta ihminen valitsee lyhyen ja helpon tien – vaikka tietäisi tekevänsä väärin. Rohkeutta vaatii jatkaa yrittämistä epäonnistumisista huolimatta.

Listaa voisi jatkaa vielä pitkäänkin, mutta pointtini tuli varmaankin selväksi. ON lopetettava syllistämästä muita ja otettava vastuu omasta elämästä. Ihailemani ihmiset yrittävät vielä omankin elämänsä lisäksi toimia inspiraation lähteinä muillekin, jotta saisivat heitä mukaansa paremman maailman eteen. En nyt keksi muuta määritelmää, kuin “parempi maailma”; itse ainakin ajattelen asiaa jatkuvuuden kautta, oman poikani ja jälkipolvien. Että tuntemassamme Suomessa on edelleen mahdollisuuksia valintoihin ja, että ympärillämme vallitsisi ennemminkin hyveellinen ilmasto. Voisimmeko olla edelleen kuuluisia suomalaisesta Sisusta ja samalla sivistyneitä? Seuraavassa postauksessa konkretiaa vastuunottamisesta.