Etusivu
Sitouttaja on Valmennustoimisto Sitomo Oy:n ulkoiseen viestintään tarkoitettu yritysportaali. Portaali on luotu asiakkaidemme, yhteistyökumppaneidemme, työntekijöidemme sekä suuren yleisön iloksi, tietolähteeksi ja keskustelupaikaksi.

Muutoksella mahdollisuuksia

Muutos. Oli kyseessä sitten muuttaminen uudelle paikkakunnalle tai toiseen työpaikkaan, opiskelupaikan, työtehtävän tai elämäntilanteen muuttuminen, on muutos aina ilmiö, joka ravisuttaa maanjäristyksen tavoin. Tutkimuksissa on todettu, että muutto uudelle paikkakunnalle saattaa olla yhtä stressaavaa ja kuormittavaa kuin vakava, äkillinen sairastuminen. Ei siis ole ihme, että puhuttaessa yrityksen muutoksesta ja uusiutumiskyvystä, monella nousee karvat pystyyn. Muutos voi kuulostaa pelottavalta.

On luonnollista, että kaikki uusi ja tuntematon pelottaa. Emmehän me tiedä mitä on vastassa! Tutuista rutiineista on pelottavaa päästää irti, omalta mukavuusalueelta on pelottavaa astua yli, uusi työtehtävä tuntuu pelottavalta, koska joudumme omaksumaan ja oppimaan paljon uusia asioita. Luopuminen voi tuoda surua ja ahdistusta sekä toisaalta mukavinta olisi vain jäädä paikoilleen… MUTTA mietipä, kuinka pelottavaa on jämähtää. Silloin vasta vaarallisilla vesillä ollaankin kun pelko ottaa vallan ja estää sinua kasvamasta, kehittymistä ja elämästä. Kuinka pelottavaa on jäädä paikalleen ja katsoa sivusta kun toiset kasvavat ja kehittyvät? Kuinka pelottavaa on huomata, että juna meni jo enkä ehtinyt mukaan? Kuinka kamalaa olisi havahtua siihen, että meidän olisi pitänyt ottaa askel eteenpäin uuteen ja tuntemattomaan kasvaaksemme, mutta emme tehneet sitä ja nyt kärsimme seuraukset. Koen, että pelottavampaa kuin suunnata kohti uutta, on sittenkin jäädä paikalleen.

“The best way to predict the future is to invent it.”

–Steve Jobs

Aamulatauksen tähtipuhuja Mika Saarinen-Jännes muistutti eilisessä Latauksessa, että muutos on aina prosessi. Ja muutoksen yhteydessä tapahtuu aina mielialan aaltoliikettä. On luonnollista pelätä ensiksi uutta ja saavuttaa sen jälkeen varsinainen Honeymoon uuden parissa, tila, jolloin kaikki sujuu kuin lentäen. Oi tätä auvoista arkea! Mutta hyvä on olla myös tietoinen siitä, että pohjakosketus on edessä. Niin se vaan menee. Lohdullista on kuitenkin tietää, että sieltäkin taas noustaan uuteen nousuun. Muutosprosessin läpikäyminen edellyttää kyseenalaistamista, epävarmuuden sietämistä, jatkuvaa itsetutkiskelua, rohkeutta ja järjestelmällisyyttä. Se ei ole helppoa, mutta se on pakollista. Ympäristö vaatii meitä jatkuvasti uusiutumaan. Ja jos emme uusiudu, putoamme kelkasta. Tämä on raadollinen lause, johon törmää kaikkialla. Vaikka se on totta, sen toitottaminen voi olla yksi tekijä, joka saa meidät pelkäämään muutosta – jopa niin paljon, että emme uskaltaudu muutosprosessiin.

Suhtaudutaan siis muutokseen täten. Nähdään muutos sisältäpäin tulevana mahdollisuutena ulkoisen pakon sijaan. Unelmoidaan mitä kaikkea muutos meille avaa. Valmistaudutaan rikkomaan rajoja ja oppimaan uutta. Ajatellaan miten voimme kehittyä ja luoda uusia, toimivampia käytäntöjä. Ajatellaan miten voimme vapautua aikaisemmista kahleista, jotka ovat  rajoittaneet. Nähdään mielessämme mitä kaikkia ovia onkaan vielä avaamatta! Eikö sinuakin kiinnosta katsoa mitä ovien takana on?

- Tarja Kivistö

Oletko hanhi mihin mikään ei tartu?

Olen tänään joutunut oman epämiellyttävän totuuteni eteen pohtiessani valmennusten vaikuttavuutta. Sitä viisasten kiveä, miten valmennus saadaan vaikuttamaan toivotulla tavalla (ja varmasti), ovat kaikki valmentajat etsineet ja etsivät yhä. Miten annetaan se, mitä asiakas tilaa ja vielä niin, että saadaan sellainen prosessi aikaan, että asiakas saa lopulta sen mitä oikeasti tarvitsee: omien, yrityksensä ja joukkueensa tavoitteiden saavuttamista varten.

Niin, miksi valmennusta ostetaan? Usein se ainakin selitetään tuottavuuden kasvun haulla, joka toteutetaan ajetun muutoksen tai kehittymisen voimin. Syyt voivat kuitenkin olla yhtä moninaiset kuin on ihmismieliäkin.

Sain tänään kokemusvuosissa vanhemmalta kollegalta neuvon: “Oppii ne lapsetkin lukemaan ilman opettajaa tarvittaessa.” Niin, miksi? Kun on halua ja tarvetta, niin kehitystä tulee. Eli valmentajan ensisijaisia taitoja on sytyttää halu ja tarve. Ja jopa pakko. Miten pitkälle näissä sitten voi mennä? Otanko riskin, että asiakas suuttuu ja loukkaantuu?

Keinoja on monia. Voidaan provosoida, herättää sopivaa tunneilmastoa ja luoda ulkoisia pakkoja. Ja pitää muistaa ettei kehittyminen ole aina kivaa. Asiakkaalle valmennus on aina matka. Matka omaan itseesi, matka pelkoihin, matka omien toimintatapojen ja näkemysten kyseenalaistamiseen, matka luovuuteen, matka vastaanottavaisuuteen ja uuden kohtaamiseen. Matka epävarmuuteen. Valmennus tarjoaa matkan myös valmentajalle hänen tukiessa asiakasta prosessissa pahimpien hetkien ylitse, seuratessaan asiakkaan kipuilua ja nähdessään lopuksi sen oivaltamisen ja havahtumisen hetken, kun muutosta alkaa tapahtua. Itse olen saanut kokea molemmat puolet ja siksi olen vakuuttunut valmennuksen toimivuudesta.

Omalle kohdalleni on sattunut useita valmentajia eri rooleissa. Heitä on tullut työkaverin, mentorin, esimiehen ja kollegan muodossa. Olenpa hakeutunut ihan ammattivalmentajienkin seuraan. Osa tielleni tulleista suurista ihmisistä on vaikuttanut ajatteluuni syvästi ja olen heille siitä ikuisesti kiitollinen. Tuskinpa tänä päivänä olisin puoliksikaan niin kohtuullinen puoliso, ystävä tai työtoveri ilman valmentautumista. Enkä varmaankaan viihtyisi itseni kanssa näin hyvin. Lisäksi en uskaltaisi katsoa taaksepäin ja todeta, että tulipahan mokailtua, ja että siitä opittiin. Kantaisin sisälläni häpeää ja syyllisyyttä suurina taakkoina ilman valmentautumista. Ja sillä, että olen mennyt ihmisenä eteenpäin ja oppinut ajattelun taitoja, on ollut varmasti tuottavuutta lisäävä vaikutus, ja ennen kaikkea elän parempaa elämää itseni ja läheisteni kannalta.

Tästä syystä haluan tarjota toisillekin saman mahdollisuuden.

Tässä lista asioita, joiden uskon vaikuttaneen itsessäni valmennuksen vaikuttavuuteen. Poimi itsellesi sopivin ennen seuraavaa tilaisuuttasi valmentautua:

  1. Halu kehittyä. Etsi paikkoja olla parempi siinä mitä teet ja kerro se ääneen.
  2. Kokeile oppimaasi, kuulemaasi ja lukemaasi käytäntöön. Heti. Mahdollisimman pian. Ja yritä useamman kerran.
  3. Katso peiliin ja pyydä palautetta. Vaikka sattuu, välillä kovaakin, ole armollinen itsellesi ja ota opiksesi. Kiitä palautteen antajaa. Ja älä syyllisty.

Matkallasi sinua auttaa vankka itsetuntemus. Kiinnitä huomiota seuraaviin seikkoihin:

  • Selvitä miten opit parhaiten? Mistä motivoidut?
  • Etsi estäviä tai auttavia uskomuksia itsestäsi. Sanotko ennen valmennusta: “Mä tiedän tämän jo” tai “ei tästä mitään pysyvää jää”. Vastaavat kommentit estävät oppimista. Sano mieluummin itsellesi; “Tähän on kätketty minulle jotain suurta, jotain mikä vie minua eteenpäin.”
  • Ota vastuu omasta oppimisestasi ja eteenpäin menostasi. Ole se lapsi, joka oppii lukemaan ilman opettajaa!

Kiitollisuus vs. kunnianhimo

Itseä kehittävää kirjallisuutta lukiessa ja valmentajia kuunnellessa tulee toistuvasti esiin kiitollisuus. Vilpitön kiitos siitä, mitä olemme saaneet tehdä, tuntea ja kokea. Kiitollisuus myös vaikeuksista. Kiitollisuuden tunteminen saa nöyräksi.

Samaan aikaan meitä kehotetaan itsemme toteuttamiseen, unelmointiin ja tavoitteiden asettamiseen riittävän korkealle, koska pystymme kuitenkin paljon enempään kuin yleensä kuvittelemme.

Näitä näkökulmia vuorotellen ja rinnakkain kuunnellessani syntyi ajatuksiini paradoksi. Miten olla samaan aikaan kiitollinen ja kunnianhimoinen? Eikö kiitollisuus tarkoitakaan sitä, että olen jo saanut paljon, ehkä jopa tarpeeksi? Eikö kiitollisuus koskekaan myös tulevaa? Eikö tyytyminen ja jo saavutetun arvostaminen olekaan osoitus juuri kiitollisuudesta? Toisaalta eikö loputon kunnianhimo osoita arvostuksen puutetta jo saavutettua kohtaan?

Luin lisää ja rakentelin ajatuskulkujani uudelleen. Anthony de Mellon Havahtuminen helpotti minua paradoksini hahmottamisessa.

Eivät kiitollisuus ja kunniahimo ole vaihtoehtoisia. Ne ovat itse asiassa enemmänkin toisiaan täydentäviä tunteita. Kiitollisuus tekee nöyräksi. Nöyräksi myös siten, että ymmärtää mitä tavoitteiden saavuttaminen vaatii. Se luo edellytykset terveelle kunnianhimolle ilman ylimääräistä ylpeyttä. Nöyryyden kautta saavutetut kunnianhimoiset tavoitteet synnyttävät kiitollisuutta, koska ei niitä kukaan yksin saavuta. Eivät ne muut, jotka matkan varrella ovat auttaneet, kuitenkaan omista saavutuksiani, tavoitteitani tai minua. Ei minun kuulu katua tai hävetä kunnianhimoani kunhan sen lähde on terveissä, itsestä kumpuavissa lähtökohdissa ja kestää myös moraalisen ja eettisen tarkastelun. Kunnianhimoni ei mitätöi kiitollisuuttani millään tavalla.

Olen itse asiassa erittäin kiitollinen ensimmäiselle varsinaiselle työnantajalleni erinomaisesta oppimismahdollisuudesta, vaikka kunnianhimoisesti halusinkin jatkaa uraani muualla. Ei kyeiseen työpaikkaan jääminen olisi ollut mikään osoitus kiitollisuudesta. En siirtynyt aikanaan muualle siksi etten olisi arvostanut tai ollut kiitollinen, vaan siksi, että tapa toteuttaa itseäni oli jossain muualla.

Olen hyvin kiitollinen myös ex-avopuolisolleni. En siksi, että olisin alkanut tuntea sisäistä epävarmuutta tai katua ratkaisua eromme jälkeen. Tunnen näin siksi, että opin häneltä paljon ja sain tuntea hyvin monenlaisia tunteita, jotka opettivat minulle paljon itsestäni. Tunne-elämään ja parisuhteeseen kohdistuva kunnianhimoni ja toisaalta suhteen myötä kehittynyt itsetuntemukseni sai minut kuitenkin uskomaan johonkin muuhun. Halusin elää myös tunne-elämäni unelmat todeksi enkä uskonut sen tapahtuvan silloisessa suhteessani. Selittämällä asian näin itselleni pystyin suhtautumaan omaan ja myös toisen osapuolen pettymykseen ja suruun.

Joskus on parempi pohtia paradoksia hetken aikaa kuin valita jompi kumpi ääripää. Ääripäät pompottelevat meitä edes takaisin niin kauan kunnes löydämme oman tulkintamme paradoksi-kiikkulaudan painopisteestä. Aina se ei ole keskellä mutta harvoin se on kummassakaan ääripäässäkään. Maailma ei ole ihan niin mustavalkoinen kuin välillä ensiyrittämällä tulee tulkittua.

PEILAAJA

On helppoa olla rohkea, kun ei pelkää

“Muista aina, että asiakas pelkää tekevänsä huonot kaupat ja myyjä pelkää, ettei asiakas osta. Sun tehtävä myyjänä on vakuuttaa asiakas omalla uskollasi niin, että hän korvaa pelkonsa uskollasi”.

Näillä sanoilla evästi eräs vanha kollega minut aikanaan myyntityöhön. Tästä asti olen pohtinut enemmän tai vähemmän pelon roolia tunnearsenaalissamme. Pelko on kuitenkin hyvin hyödyllinen tunne evoluutiossamme, tosin jotkut primäärireaktiot ovat täysin ylimitoitettuja nykypäivän haasteisiin. Ennen pelko piti meidät hengissä suojelukeinona, mutta nykypäivänä esimerkiksi pelosta kumpuava vihareaktio työyhteisössä ei vie asioita rakentavasti eteenpäin.

Joissain elämäntilanteissa voi käydä niin, että pelko alkaa hallita elämäämme ja se asettaa käytöksellemme haitalliset rajat. Alisuoriudumme pelätessämme jonkin asian menettämistä tai emme pyydä itsellemme kuuluvaa osuutta, emme pyydä anteeksi tekojamme tai annamme toisten käyttää meitä hyväksi.

Kannustankin tällaisena hetkenä määrittelemään pelon mahdollisimman tarkasti; vaikka paperille kuvin ja sanoin. Tunteiden kieltäminen vahvistaa niiden otetta meistä. Pelko on kuitenkin tarpeellisena tunteena aina varastossamme läsnä, joten sen olemassaolo tulee hyväksyä. Sen ei kuitenkaan tarvitse ottaa päällimmäistä otetta meistä.

Suurin osa ihmisistä pelkää useimmiten hyvin samankaltaisia asioita. Meillä voi olla vain hyvin yksilölliset voimakkuudet tuntemisessa ja pelot näyttäytyvät eri ihmisillä eri tavoin. Joku voi suorittaa työelämässä työtään omien voimiensa äärirajoille pelätessään hyväksynnän menetystä, toisinaan esiintymiseen ja esilläoloon liittyvä pelko voi tekeyttää meidät sairaaksi tai auktoriteetteihin liittyvä pelko takelluttaa sanat kurkkuumme.

Harrastin nuorena uimahyppyjä. Olin ihan hyvä lajissa, kunhan hypimme matalalta, pelkäsin nimittäin korkealta hyppäämistä. Silloinen valmentajamme houkutteli minua treeneistä toisiin korkeammalle, onnistumatta. Lopulta hän sai minut kiipeämään torniin ylimmälle tasanteelle, seitsemään metriin sillä, että lupasi meidän vain istuskelevan ja juttelevan siellä. Kiipesimme yhdessä ylimälle tasanteelle. Tärisin ja pidin kaiteesta kaksin käsin kiinni. Istuskelimme siellä tovin ja laskeuduimme yhdessä kolmen metrin tasanteelle. Enää se ei näyttänyt lainkaan korkealta ja uskaltauduin hyppäämään. Olin päässyt pelostani ainakin kolmen metrin kohdalla.

Tässä tarinassa on myös siemen arkeemme. Yksi keino pelon käsittelyyn on suhteuttaa pelkäämämme asia isompaan kokonaisuuteen. Jos esimerkiksi jännitän jonkin henkilön tapaamista, saatan ajatella ettei tässä nyt ole kuitenkaan hengenlähtö kyseessä. Sama saattaa toimia isompiinkin juttuihin. Kokeile.

Kerro oma tarinasi pelon kanssa elämisestä, tunteen hyödyllisyydestä tai rohkeudestasi!

Pelkojen kohtaaminen

Tänään Aamulatauksemme aiheena oli “Oivalla ja Uskalla”. Kiitos kaikille mukanaolleille. Aamumme oli yhteinen matka loistavaan päivään. Toivotan myös kaikille lukijoillemme antoisaa päivää!

Haluatko kasvaa nykypäivän johtajaksi?

Nykypäivän työelämässä reaktiokyky on tarkkaa suunnitelmallisuutta tärkeämpää ja keskeneräisyyden sietäminen asioissa, suunnitelmissa, itsessä ja toisissa on elinehto. Loppuun hinkkaaminen tappaa yrittäjämäisen otteen työhön ja seurauksena on “juna meni jo” tilanne.

Muutosnopeus ympäristössä on nopeaa ja ennakoinnilla ei voida teilata kaikkia tilanteita. En nyt sano, että suunnitelmallisuus olisi huono asia. Vaan, että pelkästään siihen luottaminen koituu turmioksi. Sattumalle pitää jättää tilaa ja luovuuden on voitava kukoistaa.

Positiivista energiaa on hyvä olla, sekä rohkeutta tarttua asioihin. Ai miten niin? Ympäri maailman uudet ihmiset työelämässä suunnittelevat innoissaan uusia sovelluksia, tuotteita ja järjestelmiä. He saavat idean illalla ja se on aamulla tuotannossa. Amerikkalainen sijoittaja kestää ideoiden epävarmuuden.

Palautteen kulttuuri on elinehto yrityksissä. Liikaa tuntemista ei pidä varoa. Kun tunteet yritetään painaa pois, niillä on tapana räjähtää ja purskahdella. Kunhan tunteiden näyttäminen on aitoa ja sallittua; se ei organisaatiota vahingoita. Palautteenkulttuurin motto voisi olla: “ei ole virheitä; on vain oppia”. Ja jokainen kehittyy nopeammin saadessaan reilua palautetta.

Myöskin nykypäivän työelämässä kaikenlainen turhanpäiväinen pönötys on kukkua. Nuoret eivät enää motivoidu statusilmaisua korostavista johtajista, pelkistä palkkioista tai pelkkään viihteeseen keskittyvästä työilmapiiristä. He haluavat yhteistä viestintää, yhteistä tekemisen kulttuuria, matalaa hierarkiaa, yhteisiä innostavia tavoitteita ja yhteisöllisyyden tunnetta. Ne nuoret pi***atti lähtevät lätkimään ilman näitä ja lisäksi vihaavat kellokorttia.

Kaikki nämä edellämainitut asiat vaativat useimmilta johtajilta jatkuvaa arjen valmentautumista. Tunnetko itsesi oppijana? Miten suhtaudut oppimiseen? Mitä uutta opettelit viimeksi? Koetko iloa oivaltamisesta? Uskallatko oppia uutta?

Valmennettavaksi suostuminen vaatii rohkeutta kohdata jotain uutta ja epämukaviakin asioita. Kun valmennus onnistuu, ihminen muuttuu identiteetin tasolla ja muuttaa käytöstään haluamaansa suuntaan. Hyvästä valmennuksesta jää käyttöön riittävän yksinkertaisia ja helposti käyttöön otettavia työkaluja.

Omat rajat vai Rajaton?

Etsitkö koskaan tietoisesti omia rajojasi? Jos, niin millä elämän osa-alueilla? Millaisia metodeja käytät? Sitoutatko itseäsi ottamalla muita mukaan poinnisteluihisi?

Nyt jo kansankieleenkin tarttunut mukavuusalue ei ehkä kaipaa selityksiä. Se on kuitenkin sellainen ominaisuuksiltaan, että se tuppaa kutistumaan ilman ponnisteluja. Tästä taas seuraa omien uskomusten, odotusten ja lopulta mahdollisuuksien kapeneminen.

Muistan katsoneeni noin kaksitoistavuotiaana ensimmäisen kerran klassikkoelokuvan Rockyn. Hahmo on oivallinen nuorelle samaistumiseen (myös tytölle). Nöyryys, taistelutahto ja ponnistelu liikautti minussa jotain vahvasti. Ainakin niin, että muistan lähteneeni samalla hetkellä ulos lenkille, kun elokuvan lopputekstit alkoivat. :)

Omien rajojen venyttäminen onnistuu, kun olemme valmiita muuttamaan odotuksia ja uskomuksia itsestämme. Toisinaan uudet asiat; paikkakunnan tai työn vaihtuminen tekee tämän helpommaksi ja joskus pakolliseksi.

Pysähdy hetkeksi miettimään millä alueilla päästät itsesi helpolla toistuvasti, sellaisilla joiden miettimistä välttelet, joiden tiedät pitkässä juoksussa haittaavaan terveyttäsi, suhteitasi tai muuta elämän tärkeää osa-aluetta.

Julia Prusi: Omat Rajat, Galleria Kapriisi, Tampere

(Teos sai minut kirjoittamaan tämän postauksen).


Mitä häviäisit, jos koittaisit joskus rajojasi myös tällä ajattelemallasi vaikealla osa-alueella? Mitä jos koittaisit tosissasi ponnistella?

Aina voimme palata vanhaan tapaan. Mieti hetki, kuinka hyvältä tuntuisikaan saavuttaa edes pientä kehitystä. Jo yhden askelen ottamisella me voimme muuttaa näkökulmaa asiaan ja saavuttaa voimaa sen toisen askelen ottamiseen. Ensimmäinen askel on kuitenkin aina vaikein. Ja muista, on odotettavissa yksi tai kaksi repsahdusta, joten, kun tiedät tämän jo; älä jää niihin repsahduksiin makaamaan; vaan käytä energiasi uuden aloituksen tekemiseen. Näin onnistut!


Rajaton: Butterfly