Etusivu
Sitouttaja on Valmennustoimisto Sitomo Oy:n ulkoiseen viestintään tarkoitettu yritysportaali. Portaali on luotu asiakkaidemme, yhteistyökumppaneidemme, työntekijöidemme sekä suuren yleisön iloksi, tietolähteeksi ja keskustelupaikaksi.

1 valmentaja, 221 miestä ja puolijoukkueteltta

Mikä saa naisen viettämään 24h pimeässä ja kylmässä metsässä 221 miehen kanssa? Halu oppia. Vedin armeijan harmaat ylle yhdeksi päiväksi viime viikolla silkasta halusta laajentaa näkökulmaa, oppia ja kehittää itseäni. Pääsin seuraamaan aitiopaikalta johtamista, tiimitoimintaa, huippuunsa vietyä rasitusta ja ihmismielen liikkeitä kun minulle tarjoutui mahdollisuus mennä havainnoimaan ryhmätaitokilpailua, jossa ryhmät suorittivat 25 km:n pituisen ja lukuisten psyykkistä kanttia koettelevien tehtävien täyttämän marssin. Voin sanoa, että opin!

Päällimmäisenä metsäkeikasta mieleeni jäivät solidaarisuus, itsensä voittaminen, kaverin auttaminen, tunnelma ja ihmisläheinen johtaminen. Tiedän, että näin vain minimaalisen pienen osan siitä, mitä varuskunnan seinien sisäpuolella tapahtuu, mutta sain paljon ajateltavaa myös tänne siviilielämän puolelle, jotka haluan kanssanne jakaa:

1) SOLIDAARISUUS JA KAVERIN AUTTAMINEN – Toisille ryhmille tämä vaikutti olevan itsestäänselvä asia – ja toisille ei. Liikutuin siitä, kuinka toiset ottivat väsyneimmän miehen varusteet automaattisesti kantoon omiensa lisäksi, auttoivat vaatteiden pukemisessa kun voimat eivät enää riittäneet tai ottivat nilkkansa satuttaneen kaverin hartioille kannettavaksi. Mykistyin. Näissä tiimeissä oli ainutlaatuinen tunnelma – ja sen vaikutus näkyi myös lopputuloksessa. Ryhmätaitokilpailun korkeimmille sijoille sijoittuivat ryhmät, joissa vallitsi aito, yhteen hiileen puhaltamisen meininki – ei ryhmä, jossa oli kovakuntoisimmat jätkät.

Kysy itseltäsi: Miten teillä pelaa yhteistyö? Kuinka paljon lojaaliutta koet kollegoitasi kohtaan? Auttavatko ihmiset pyyteettömästi toisiaan? Menettekö yhdessä kohti yhteisiä tavoitteita vai edetäänkö yksilöinä omaa kruunua kiillottaen? Kantaisitko sinä kollegasi varusteita 25 kilometriä?

2) IHMISLÄHEINEN JOHTAMINEN – Joukkue on johtajansa näköinen. Siinä vaiheessa kun johtaja kiroaa väsymystään ja päästää sanat “ei tästä v***u tuu mitään” suustaan, on peli taputeltu. On turha odottaa muilta toisenlaista käyttäytymistä jos itse on jo luovuttanut. Jokainen ele, sana ja liike rakentaa kulttuuria. Tunnelma, jonka johtaja pystyy luomaan porukkaansa siinä vaiheessa kun väsymys on kovimmillaan, nälkä suurimmillaan, pää heikoimmillaan ja metsä pimeimmillään, on kultaakin arvokkaampi.

Kysy itseltäsi: Miten itse johdat porukkaasi? Mitkä ovat olleet opettavaisimpia tilanteita, joissa johtajuus on punnittu? Miten vastoinkäymisistä on päästy eteenpäin? Millaista johtajuutta eri yksilöt kaipaavat? Mitä sinä johtajana kaipaat heiltä?

3) ITSENSÄ VOITTAMINEN – Tästä kai ryhmätaitokilpailussa loppuviimein oli kyse. Itsensä voittamisesta. Jokainen, joka tuli maaliin, oli voittanut itsensä. Tämä näkyi varusmiesten hymyistä ja kyynelistä ja kuului naurusta, ilosta ja tuuletuksista. Kun maalissa ryhmät saivat kiitokset, lämpimät kehut ja kädenpuristukset henkilökunnalta, oli tämän naisen käännyttävä sivummalle pyyhkimään kyyneleitään. Ilo, onni, itseluottamus, huipussaan ollut ryhmähenki, voittamisen riemu. Wow!

Kysy itseltäsi: Milloin olet viimeksi ylittänyt itsesi? Mitä silloin tapahtui? Milloin olette viimeksi juhlineet porukalla yhteisiä saavutuksia? Olisiko nyt aika? Mitä voit tehdä nostaaksesi itsesi uudelle tasolle – kerta toisensa jälkeen?

24h metsässä opetti myös paljon muuta. Tiedän nyt millaista on yöpyä puolijoukkueteltassa myrskylyhdyn valossa, tiedän mikä merkitys löytyy sääntöjen takaa, tiedän millaista on vetää housut jalkaan pyyhkimättä, tiedän, että pimeässä metsässä liikkuminen on todella haastavaa ja tiedän paljonko täyspakkaus painaa. Kiitos avuliaalle henkilökunnalle maailmanne raottamisesta siviilille!

- – - – - -
Haluan jatkossakin kasvattaa ymmärrystä erilaisista ammateista ja ammattilaisista. Teetko sinä työtä, jonka maailmaa haluaisit raottaa muulle kansalle? Teetkö työtä, johon ehkä on perinteisesti liitetty vahvoja stereotypioita, joita haluaisit purkaa? Tai haluatko vaan avata millaista työ todella sinun työssäsi on? Etsin eri yrityksiä/yhdistyksiä/ryhmittymiä/joukkueita joiden toimintaa voisin tulla seuraamaan ja laajentamaan näin omaa ja muiden maailmankuvaa. Kiinnostuitko? Ota yhteyttä minuun (tarja.kivisto@sitomo.fi, p. 044 3212336).

Pelosta rohkeuteen, pimeydestä valoon!

Viimeisimmässä Sitomon Aamulatauksessa käsittelimme pelkoa ja rohkeutta. Valmentajana toimineen Nina Rinteen ensimmäisiin lauseisiin kuului: ”Ihmisellä on 50 000-60 000 ajatusta päivässä. Näistä 90 % on samoja.” Ajatus tuntui suorastaan tyrmäävältä! Onko tämä tieto omalla kohdallani pelottava vai rohkaiseva? Ruokinko mieltäni lannistavilla, negatiivisilla ajatuksilla, valinnoilla ja teoilla, vai ovatko liittolaisiani voimaannuttavat, elämään luottavat ajatukset?

Omassa elämässäni pelot olivat aiemmin valitettavan läheistä seuraa.  Pelko ja siitä seuraava epävarmuus eivät ole olleet minua suojelevia kumppaneitani vaan pikimmiten hidastavia ja lannistavia seuralaisia. Nyt kun aikuiselämää on n. 20 vuotta takana, minusta tuntuu, että olen pelkojeni  kanssa hyvinkin sinut. Paras keinoni päästä eroon ei-rakentavista ajatuksistani on ollut se, että olen tunnistanut ja rehellisesti tunnustanut pelkoni itselleni. Yhtä tärkeää on ollut tietoisesti olla tottelematta pelkojani ja tehdä asioita, joiden kautta olen voinut todistaa itselleni, etteivät ne toteudu.

Itselleni silmiä avaavin huomio on ollut se, että itse asiassa pelkäsin kauan onnistumista ja koin, etten ansaitse sitä. Olin jo hyvin nuoresta tyypillinen suorittaja, joka ei onnistumisen jälkeen tuntenut iloa vaan lähinnä huojennusta. En koskaan pysähtynyt tuulettamaan itselleni vaan välitön ajatus tietyn tason saavuttamisen jälkeen oli: ”Mitäs sitten, missä on seuraava tavoite?” Itseensä luottava ei ollut niiden adjektiivien joukossa, joilla olisin itseäni kuvaillut. Lukioaikana olin hyvin kiinnostunut mainosalasta, mutta koska sitä ei voinut opiskella pääaineena Suomen yliopistoissa, niin hylkäsin kaupallisen alan opiskeluhaaveet kokonaan, sillä älyni ei mielestäni riittänyt pääsykokeisiin. Pikakelauksella kolme vuotta eteenpäin ja löysinkin itseni pänttäämässä kauppatieteellisen tiedekunnan pääsykoekirjoja. Sinä keväänä jouduin kokonaan uudelleen ohjelmoimaan ajatukseni. Parhaiten prosessia kuvasi se, että tunsin kirjaimellisen kliseisesti olevani kalliolla, jolta oli pakko hypätä ja uskoa, että minua kannatteleva varjo aukeaa ajoissa. Jouduin myös käsittelemään sisäistä pelkoani siitä, etten kestä onnistumista (tässä tapauksessa opiskelupaikan saamista) vaan pääni hajoaa. Onneksi minulla oli mahdollisuus todistaa itselleni, että saadessani myöntävän opiskelupaikkatiedon yliopistosta, kestin sen –toki liikuttuen, mutta en hajoten. Suurena apuna tässä oli Esa Saarisen ja Curt Lindströmin ”Poppamies” –kirja, joka kertoo Suomen jääkiekkojoukkueen v. 1995 voittamasta kullasta. Suosittelen kirjaa todella lämpimästi; teos kertoo upealla tavalla sitoutumisesta, yksilön ja joukkueen onnistumisesta eikä sisältö ole vanhentunut tippaakaan 18 vuoden aikana.

Onnistumisen pelkooni on vaikuttanut myös se, että olen joutunut tietyssä vaiheessa ns. himmaamaan eli pitämään kynttilää vakan alla. Pelkäsin, että onnistumalla, olemalla itse parempi  pahoittaisin toisen mielen. Tästä ajattelutavasta ei seurannut mitään hyvää itselleni eikä toiselle. Seuraava Marianne Williamsonin ajatus on hyvin voimaannuttava; olemalla täysin oma itsensä, vapauttaa myös toiset loistamaan.

Onnistumisen esteistä kertoo hyvin myös seuraava tarina ruotsalaisesta golflegendasta, Annika Sörenstamista. Annikan uran alussa hänen valmentajansa kiinnitti huomiota siihen, että vaikka kilpailu oli sujunut hyvin, niin kierroksen loppuvaiheessa Annikan taso laski selvästi. Keskustelujen pohjalta valmentaja sai selville, että Annikaa hirvitti puheosuus, jonka voittaja joutuu pitämään kilpailun jälkeen. Tällä erittäin lahjakkaalla pelaajalla oli siis itse peliin liittymätön pelko, joka esti häntä onnistumasta. Voittopuhetta harjoiteltiin, jolloin myös uskallus voittamiseen kasvoi. Naisten 72 PGA-turnausvoittoa ja kymmenen major-titteliä kertovat omaa kieltään Annikan voittamisen taidosta.

Yksi pelkoon liittyvistä huomiostani on ollut se, että tietyissä tilanteissa toiset saattavat projisoida omia pelkojaan meihin. Usein he tarkoittavat hyvää eivätkä halua meidän epäonnistuvan. Ajattelisin kuitenkin niin, että meillä jokaisella on oma polkumme maailmassa, ja suurta lähimmäisen rakkautta on valaa toisiimme uskoa ja rohkeutta kulkea sitä pitkin. Arnold Schwartzenegger on viitannut asiaan hiukan ronskimmin: “If I had listened to the naysayers I would still be in the Austrian Alps yodeling.”

Nina esitti mielenkiintoisen ajatuksen siitä, että suurimmat pelkomme saattavat edustaa juuri niitä asioita, joita eniten haluamme. Vaatii rohkeutta myöntää itselleen, että on valmis suurempiin työhaasteisiin tai vaikkapa vaihtamaan kokonaan alaa. Samalla pelkää kaiken saavutetun menettämistä; mitä enemmän on saanut, sitä pahemmalta menettäminen tuntuu.

Omassa elämässäni olen kokenut myös päinvastaisesti eli olen saanut juuri sitä, mitä olen eniten pelännyt. Taloudellisten asioiden suhteen erittäin turvallisuushakuisena menetin työpaikkani tuotannollisten ja taloudellisten seikkojen takia. Samalla odotin esikoistani. Myöhemmin kahden lapsen äitinä mieheni aloittaessa omaa yritystään minut lomautettiin. Yllättävintä oli kuitenkin se, että kuinka suurimpien pelkojen toteutuminen toikin elämääni valtavasti positiivisia kokemuksia. Irtisanomisen jälkeen tein työtä markkinoinnin opettajana pääsykokeisiin valmentavassa yrityksessä. Työkokemus osoittautui yhdeksi elämäni antoisimmista –arvaattehan, että opetin myös rohkeudesta uskoa ja kestää oma onnistuminen? Lomautuksen aikana havahduin siihen, että raivoisasti uutta työtä hakemalla, verkostoitumalla ja keksimällä itselleni ”Haen työtä” –käyntikortin, tunsin olevani enemmän elossa kuin pitkään aikaan.  Aloin pohtia alan vaihtoa, joka myöhemmin toteutuikin. Ja mitä taloudelliseen turvallisuuteen tuli, rahat eivät loppuneet missään vaiheessa. Itse asiassa intouduin jopa kirjoittamaan blogikirjoituksen siitä, kuinka lapsiperhe pärjää kesälomalla pienemmällä budjetilla.

Lopuksi eniten mieleeni jääneitä Ninan ajatussyötteitä: ”Vähän päivässä on paljon elämässä. Taito voittaa taistelematta. Ihminen on ainoa olento, joka rakentaa itse ajatuksillaan kalterit itselleen. Kiitollisuus on viisain tunne missä tilanteessa tahansa. Rohkeutta rakkaudesta käsin. On eri asia tehdä päätöksiä pelosta kuin ilosta. Maailma resonoi sitä, mitä ajattelemme itsestämme. Mikä salainen pelko tai ajatus estää omaa kehittymistäni? Mikä olisi parempi ajatus niiden tilalle? Maailma järjestää asioita, mutta voisinko itse nopeuttaa tapahtumia omalla toiminnallani?”

- Marinka Wieru

Marinka Wieru toimii asiakkuuspäällikkönä Kotosalla Säätiössä. Marinka on ollut kiinnostunut itsensä kehittämisestä lukioajoista saakka, jolloin hän luki Ritva Enäkosken kirjan: “Hinku, halu ja haba – miten bodaan henkisen kantin kestäväksi.” Seniorimarkkinoiden lisäksi hänen intohimoihinsa kuuluvat aikakausilehdet, toiminnallinen treeni ja elokuvat.