Etusivu
Sitouttaja on Valmennustoimisto Sitomo Oy:n ulkoiseen viestintään tarkoitettu yritysportaali. Portaali on luotu asiakkaidemme, yhteistyökumppaneidemme, työntekijöidemme sekä suuren yleisön iloksi, tietolähteeksi ja keskustelupaikaksi.

Aitouden voima

Meissä ihmisissä on yksi piirre, joka näyttää vetävän toisia puoleensa magneetin lailla. Yksi sellainen, joka saa kahden tuntemattoman ihmisen lähentymään toisiaan ennennäkemättömän lyhyessä ajassa. Yksi, jonka kautta rakennetaan pitkiä, luottamukseen perustuvia yhteistyösuhteita, kumppanuuksia ja onnistuneita projekteja. Yksi, joka saa meidät suosittelemaan yrityksiä toisille. Yksi, joka saa meidät ostamaan jotain, mitä emme ajatelleet ostavamme. Se on aitous.

Rupesin miettimään viime viikkojen kohtaamisia, ihmisiä, joita olen tavannut työssä, kotona, kaupungilla, shoppailureissulla, lähi-Siwan hedelmäosastolla, leikkipuistossa, taloyhtiön pihatalkoissa ja apteekissa. Eteeni on sattunut pääsääntöisesti mukavia, valovoimaisia ja puoleensa vetäviä ihmisiä, joita kaikkia on yhdistänyt kyky olla aito. Tämä aitous on vienyt kohtaamisemme aivan uudelle tasolle ja synnyttänyt tapaamisista elämyksiä. Viereeni on toki tupsahtunut myös henkilöitä, jotka ovat vetäneet paksun verhon eteensä ja kurkkineet yhdellä silmällä esiripun takaa, ihmisiä, jotka eivät ole olleet paljaana kohtaamisissa eivätkä avoimia aidolle dialogille.

Ymmärrän valinnan verhoon kietoutumisesta, onhan aitona, omana itsenään olo todella pelottavaa touhua. Vedän itsekin verhoa eteeni silloin kun haluan erityisen paljon suojella itseäni. Koska kun olet aito, olet kaikki tavarat esillä, ja valmiina ottamaan milloin tahansa vastaan kommentteja/eleitä/ilmeitä/tunteita, jotka mahdollisesti satuttavat ydintäsi, identiteettiäsi. Helpompaa on suojata itsensä kankaanpalalla niin jää ainakin jotain pyhää itselle, jota toiset eivät ulotu sorkkimaan.

Tiedän paljauden tunteen oman ammattini kautta hyvinkin elävästi. Tiedän, miltä tuntuu olla stagella, heittäytyä menemään ja ottaa vastaan kaikki. Huh, karmivaa, mutta toisaalta ah, niin palkitsevaa! Joskus aikaisemmin olen myös valmentajana yrittänyt kääriytyä pikkuruiseen liinaan, yrittänyt pitää yllä sitä “hieman erilaista minää, valmentajaminää”, mutta todennut sen tien vielä kivisemmäksi ja vaikeammaksi – eihän ole olemassa mitään “valmentajaminää” ja “minää” – on vain minä, jossa saattaa painottua hieman eri kulmat eri tilanteessa, mutta joka ei milloinkaan voi irrottautua omista kokemuksistaan ja elämästään. Enkä enää haluaisikaan. En usko, että meidän on mahdollista saada toisia avautumaan jos emme itse ole täysin avoinna, siksi itselleni on vain yksi tapa tehdä työtä – aidosti. Olen huomannut, että vain niin saavutan myös täyden täyttymyksen ja tyydytyksen tunteen. Parhaimmillaan aitous on siis hirvittävän palkitsevaa.

Uskon, että tämä aitouden vaatimus ulottuu ammattiin kuin ammattiin. Lähes jokaisessa ammatissa on loppuviimein kyse toiseen ihmiseen vaikuttamisesta; teemme työtä, joka jollain tasolla vaikuttaa viimein jonkun ihmisen toimintaan. Jos haluamme jättää ihmiseen niin vahvan tunnejäljen ja kokemuksen, että hän palaa takaisin, meillä on vain aitouden tie valittavana. Kaikki päälleliimattu näkyy, kaikki verhot kyllä aistitaan, kaikki tekohymyt etäännyttävät. Myyntityötä tekevät tietävät tämän erinomaisesti. Meidän ei ole mahdollista vaikuttaa ihmiseen syvästi ja saada hänet hurmaantumaan meistä tai palvelusta, jota tarjoamme jos emme ole itse aidosti läsnä ja seiso 100%:sti asiamme takana.

Aitous on myös siitä mahtava voima, että sen avulla saadaan monia asioita anteeksi. Ja tämä on hyvä, koska kun olemme täysin omia itseämme, mokia sattuu. Kun heittäydymme, saatamme puhua vähän sekavia tai takellella suomen kielessä, mutta mitä väliä? Kaikki nämä itse asiassa lähentävät ihmistä entisestään. Inhimillisten mokien ja niistä seuranneen vilpittömän pahoittelun tai yhteisen nauruhetken ansiosta kaukaisista ja etäisistä jumalolennoista tuleekin tyyppejä, joihin voi samastua; myyjästä tulee ihminen, ostajasta tulee ihminen, valmentajasta tulee ihminen, esimiehestä tulee ihminen, äidistä/isästä tulee ihminen. Ihan vain siksi, että kun maskit riisutaan, jäljelle jää aina ihminen. Ja ihmiset tunnetusti vetävät toisiaan puoleensa.

Loppujen lopuksi, onko meillä muuta vaihtoehtoa kuin olla aito – silläkin uhalla, että se välillä sattuu?

Puhetta arvoista vai tekoja niiden pohjalta?

“Kaikki firmathan sanovat, että ihmiset ovat heidän tärkein voimavaransa, mutta kuka myös toimii niin?”. Tämä Tommy Hellstenin erinomainen kysymys pysähdytti minut heti tiistaiaamun ratoksi. Jäin miettimään, mitä se tarkoittaa arjessa, että sanomme ihmisten olevan meidän tärkeintä pääomaa? Miten se näkyy esimerkiksi tavassamme ajatella, keskustella, antaa palautetta tai palaveerata? Siis oikeasti toimintatavoissamme, ei vain aikomuksissamme tai lämpimissä puheissa?

Hellstenin mukaan ihmisen syvin tarve on tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään – myös työpaikalla. Jos pystymme toimimaan niin, että ihmiset kokevat näin, se synnyttää kaiken muun. Se saa ihmiset loistamaan; luottamaan itseensä ja toisiinsa, menemään rohkeammin kohti pelkoja, näkemään realistisesti omia kehityksen paikkojaan ja ymmärtämään paremmin tunteitaan. Lue Hellstenin ajatuksia ihmisyydestä, työyhteisöstä ja johtamisesta lisää täältä.

Koskettavia kohtaamisia

Tällä viikolla olen saanut osakseni monta ihanaa ja koskettavaa kohtaamista ihmisten kanssa. Olen pystynyt auttamaan ja tullut autetuksi, olen saanut opastaa ja tullut opastetuksi, olen lohduttanut ja tullut itsekin lohdutetuksi, olen saanut naurattaa ja nauranut itsekin.

Tulevan pääsiäisen rauhoittavassa vaikutuksessa, pysähdyin miettimään näitä viikon aikana koettuja hetkiä. Pysähdyin miettimään mitä tunteita olen tuntenut, mitä ajatuksia päässä on surrannut, mitä olen murehtinut ja mistä iloinnut. Oivalsin, että viikkoon on mahtunut huikea määrä ainutkertaisia hetkiä, joilla jokaisella on ollut suuri merkitys.

Usein kuulee sanottavan, että elämän kaikista pienimmät hetket ovat osoittautuneet myöhemmin kaikista merkityksellisimmiksi. Tiedätkö, sattumalta kohdattu ihminen muuttaakin ajatusmaailmaasi tai jopa elämäsi suuntaa? Tai kun intuitiosi on ohjannut sinua valitsemaan toisen kotiintuloreitin ja saattanut sinut näin turvaan, ehkä jopa pelastanut sinut? Tai kun uskaltautuessasi uudelle lenkkipolulle, olet nähnyt jotain, joka on piirtynyt ikuisiksi ajoiksi mieleesi?

Mietin, mitkä ovat olleet oman elämäni merkityksellisimpiä tai käänteentekeviä hetkiä ja totesin, että niitä kaikkia yhdistää yksi asia: ihmiset. Puitteilla, ulkoisella olemuksella, taloudellisella tilanteella tai ajankohdalla ei ole ollut mitään tekemistä näissä hetkissä. Ihmiset ovat saaneet minussa liikkeelle valtavasti tunteita, niin vahvoja, että muistan ne edelleen; Olen kokenut suurta iloa ruhjuisissa verkkareissa kotimme lattialla ystävien kanssa. Olen kokenut pakahtuvaa rakkautta rättiväsyneenä ja sairaana sängyn pohjalla. Olen kokenut spontaania jälleen näkemisen riemua asiakkaan kanssa lähikaupan kassalla lenkin päätteeksi. Olen päässyt yhteen elämäni syvällisimmistä keskusteluista tuntemattoman henkilön kanssa klo 03.40 lauantai-aamun bussissa. Olen surrut syvästi hiljaa muiden kanssa tuntien heidän tuskansa. Olen havahtunut yhdessä lyhyessä hetkessä niin voimakkaasti, että se on saanut minut muuttamaan toimintaani. Olen nauranut niin paljon, että vedet ovat valuneet silmistäni – ja itkenyt niin paljon, ettei kyyneliä enää edes ole tullut.

Välillä pysähdyn miettimään, että olenhan osannut nauttia kaikesta tarpeeksi? Enhän vain ole ohittanut jotain merkityksellistä hetkeä? Enhän vain ole paahtanut menemään liian kovaa? Olenhan huomannut kaikki elämän värit, olenhan pysähtynyt riittävän usein ja nähnyt mitä kaikkea hetkellä on minulle tarjota? Olenhan ottanut sen vastaan?

Taito olla hetkessä, tässä ja nyt, on korvaamattoman arvokas taito. Se on taito, jota voi harjoitella koko elämän ja jossa voi kehittyä aina vain paremmaksi. Kun olemme läsnä, emme kadota yhteyttä itseemme ja toisiimme. Kun olemme läsnä, olemme viehättäviä ja puoleensa vetäviä. Kun olemme läsnä, olemme kosketuksissa tunteisiimme ja ajatuksiimme…

Kun olemme läsnä, huomaamme ne pienet hetket, jotka usein merkitsevät eniten.

Sinnikkyys ja elämänilo

Sinnikkyys ja elämänilo. Siinä on kaksi asiaa, jolla tässä elämässä pääsee pitkälle. Oikeastaan et juuri mitään muuta edes tarvitse, paitsi tietenkin rakkautta, ilman sitähän itse elämää ei olisi edes olemassa. Olen nyt viime aikoina saanut seurata juuri 7 kk täyttäneen poikani sinnikkyyttä. On hyvin ihailtavaa miten pieni ihmisen alku opettelee liikkumaan. Tämä poika on yksinkertaisesti nyt päättänyt lähteä liikkeelle! Eteenpäin, kohti päämääräänsä. Sinne minne itse haluaa. Välillä oikein karjuen, kuin kuulantyöntäjä konsanaan.  Pystyn kuulla tuon pienen pojan ajatukset; ”Pois alta havut ja männynkävyt, täältä tullaan!”  ”Minä menen sinne minne muutkin menevät, vaikka minun matkani kestäisikin hiukan kauemmin! ”

Monesti olen nähnyt myös tyttäreni sinnikkyyttä, joka on päättänyt olla itkemättä verikokeissa, vaikka verta olisi otettu monta putkea. Urhea rakas pieni tyttöni, vaikka lupa olisi todellakin itkeä ja huutaa.  Myös tänä aamuna sain nähdä mahtavaa sinnikkyyttä, kun lapseni askarteli silkkipaperista kukkia pajunoksiin. Silkkipaperista, joka on kyllä ohutta ja helposti repeävää. Mutta niin vain pienissä ja joskus vielä kömpelöissäkin sormissa kukat valmistuivat ja tuloksena olivat mitä ihanimmat värikkäät pajunoksat.  Voi sitä iloa ja ylpeyttä, mitä lapsi koki omasta työstään. Ei paljon haitannut vaikka osa kukista olisi repeytynyt tai teippi olisi jostakin kohtaa rutussa.

Uskomatonta elämän iloa olen saanut nähdä viimeaikoina myös koirassani, jonka hengenlähtö on ollut vaakalaudalla. Tämän viikon tiistaina istuin autossa matkalla eläinlääkäriin. Koirani ei pystynyt nousemaan auton takakonttiin omalle paikalleen, joten se istui vieressäni apukuskin jalkatilassa. Itkin, koska en tiennyt palaanko tällä kertaa kotiin yksin. Yritin silti olla itkemättä, etten loisi koiralleni turvatonta ilmapiiriä. Yhtäkkiä koirani painoi kuononsa kädelleni ja katsoi minua suoraan silmiin, ikään kuin lohduttaen minua. Jos se olisi osannut puhua, se olisi luultavasti sanonut; ”älä itke, katsotaan ensin miten tässä käy.” Tulimme yhdessä kotiin ja testauksessa ovat nyt lääkkeet, joiden odotetaan tehoavan harvinaiseen tautiin, joka koiraani yllättäen iski. Toistaiseksi tilanne näyttää hyvältä. Koira juoksee entiseen malliin ulkona, piehtaroi lumessa ja vaanii palloaan. Koirani elämänilo on niin voimakasta, että ei sitä taida ihan hevillä mikään tauti kaataa.

Joskus elämä tuo eteen ylitsepääsemättömiä esteitä. Suru haukkaa liian ison palan, se hallitsee koko elämääsi. Olen nähnyt lyhyen ajan sisällä lähimmäisen surua lapsen kuolemasta, kahdesti. Olen seurannut surua, joka on tullut kodin menettämisestä. Itse olen joskus taistellut ylitsepääsemättömän vaikealta tuntuvan väsymyksen kanssa. Olen tuntenut olevani yksisuuntaisen tien päätepysäkillä. Silloin voi sinnikkyys ja elämänilo tuntua liian kaukaiselta, ote vaan ei ole tarpeeksi vahva. Mutta kun aika kuluu ja olet valmis siirtymään itse hallitsemaan tuota surua, siirtämään surun sydämesi syrjään niin, että voit elää sovussa sen kanssa. Silloin, olet taas valmis vastaanottamaan sinnikkyyden, elämänilon ja rakkauden.

Kunpa muistaisin itsekin pitää tiukasti kiinni näistä asioista. Ainakin olen yrittänyt, joka päivä. Sillä niin kuin yksi aina ihailemani rocklaulaja, Steven Tyler laulaa:

“You have to learn to crawl
Before you learn to walk”

tai

“Sing with me, sing for the years.
Sing for the laughter, sing for the tears.
Sing with me, if  just for today.
Maybe tomorrow, the good lord will take you away”

Ole siis sinnikäs tänään! Iloitse elämästäsi tänään!

- Sanna-Kaisa Tervaniemi

Sanna-Kaisa Tervaniemi on kolmen lapsen kotiäiti ja lastenkirjailija. Sanna-Kaisan runoja voit lueskella “Kuukissa”- ja “Aivan hassu harakka”- runokirjoista, joiden tarkoituksena on lisätä lapsen omaa mielikuvitusta ja huumorintajua.

Tunnejohtajuuden yt-neuvottelut

Tunteet. Mikä on tunteiden merkitys työelämässä? Entä johtamisessa? Mitä sana TUNNEjohtajuus sinussa herättää? Olen havainnut, että tunteet ja niiden käsittely on varsinainen taitolaji. Olen nähnyt erilaisia lajinharrastajia; niin kaikkien tunteiden piilottajia kuin kaikkien tunteiden näyttäjiä ja jakajia.

Tunteet sisältävät valtavasti energiaa ja niillä on hirveän paljon meitä auttavia tekijöitä. Jos opimme kuuntelemaan ja ymmärtämään tunteitamme, opimme todennäköisesti paljon itsestämme ja toisistamme.

Olen kuullut tarinan yrityksestä, jossa tunteet päätettiin tietoisesti painaa taka-alalle. Seuraavaa tapahtui:

”Kun yrityksessämme päätettiin ulkoistaa tunteet, alkoi aluksi kustannustehokkuuden putki, kiinteät kulut tulivat muuttuviksi, investointikulut pienenivät, resurssit vapautuivat ydinliiketoimintaan, hallinnolliset kulut alenivat merkittävästi; ulkoistin myös itseni, oman johtajuuteni ja uudeksi toimitusjohtajaksi valittiin Mr. Robert Robot.

Tästä hetkestä alkaen, aloin seurata lintuperspektiivistä hyvää ystävääni, Tarmo Tunteidensaloa – ylempi toimihenkilö, yrityksen ehdoton myyntitykki, asiakaskonsultoinnin ammattilainen. Robert käski tehdä tulosta, ”sell like hell” kaikui käytävissä, itse asiassa joka aamu aloitettiin meditoimalla teemoilla kuten ”häikäilemättömyyden aakkoset”, ”kymmenen askelta kylmyyteen”, ”kuinka tallon kilpailijat”, ”syö kuormasta” tai ”kyynärpäätaktiikalla voittajaksi”. Näin eroteltiin jyvät akanoista ja voitiin aloittaa yt:t. Se ei enää Tarmoa haitannut, hänen tunteensa olivat polttaneet hänet loppuun.

Se, mitä Tarmo sanoi tuolloin, jäi mieleni syövereihin: ”Minulle sanottiin, että olen kuulemma tunneihminen, minulla ei ole siis järkeä. Niin ja olen vieläpä blondi enkä edes luonnostaan eli vielä pahempaa. Firman ulkoistusprosessin aikoihin päätin itse ulkoistaa järkeni ja aloin toimia täysin tunteideni varassa. Valitettavasti yksinäinen susi ei pitkälle pötki. En jaksanut, eikä kovin moni muukaan.”

Siihen havahtuminen, että me emme ole tunteemme, lisää psykologista joustavuuttamme. Se antaa välimatkaa negatiivisiin ajatuksiin ja tunteisiin, se muuttaa suhdetta itseemme. Se saa meidät tarkastelemaan ajatuksiamme, tunteitamme ja uskomuksiamme aivan uudessa valossa. Näkemään syy-seuraussuhteita. Se on myös avain kehittymiseen, sillä me kasvamme ja kehitymme vain epämukavuusalueellamme. Ja siellä on aina valtavasti tunteita. Siksi tunteista puhuminen ja niistä irti päästäminen – myös työyhteisössä – vie meitä kaikkia eteenpäin.

- Tarja Kivistö & Rhea Nyberg

Kumpaa saisi olla, vanhaa vai uutta työkulttuuria?

Väitän, että on olemassa osittain kaksi erilaista työn maailmaa: “vanhan työn maailma” ja “uuden työn maailma”. Vanhan työn maailma pitää sisällään autoritaarisuutta ja hierarkisuutta, pelolla johtamista ja ihmisten koneellistamista. Uuden työn maailmassa painottuu puolestaan valmentava johtajuus, irtisanoutuminen vahvoista ja byrokraattisista rakenteista ja ihmisen huomioiminen kokonaisuutena: ajattelevana, tuntevana ja tuottavana yksilönä.

2010-luvun maailmassa nämä kaksi työn maailmaa tuntuvat vielä elävän ja voivan paksusti rinnakkain. On molempien kulttuurien kannattajia ja toteuttajia. Itse kuulun jälkimmäiseen kastiin. En tosin näe, että nämä täysin sulkisivat toisensa pois; olen tavannut monia hierarkisia organisaatioita, joissa on huomioitu ihminen ihmisenä ja toteutettu valmentavan johtajuuden ideaa. Ja toisaalta, olen tavannut monia ei-byrokraattisia ja tiukoista järjestelmistä vapaita organisaatioita, joissa ihminen on pelkistetty vain koneen osaksi.

Uskon, että niin kauan kun näemme henkilöstöjohtamisen ja organisaation hyvinvoinnin toisessa kädessä ja tuloksenteon ja tuottavuuden toisessa kädessä, olemme metsässä. Itselläni nämä sijaitsee saman nyrkin sisällä: tulokset ja tuottavuus ovat erottamattomassa yhteydessä työn ilmapiiriin. Ihmisethän ne työn tekee. Jos voi huonosti työyhteisössä, jos työllä ei ole merkitystä, jos kylmät väreet nousevat selkä piitä pitkin joka päivä kun avaa työpaikan oven, mitä luulet, miten sitoutunut ja vastuunottavainen näin kokeva ihminen voi olla?

Onneksi monet tuntuvat jo nykypäivänä jakavan tämän ajatuksen kanssani. Ei työilmapiiriin ja ihmisiin panostaminen ole pois “tuottavasta työstä” eikä se vaadi työryhmien perustamista tätä varten. Se pitäisi olla osa yrityksen DNA:ta. Se, mitä me hengitämme ja elämme todeksi joka arkipäivä, se mikä näkyy siinä, miten puhumme toisillemme, miten kohtaamme toinen toisemme ja millainen suhde meidän välillä on.

Väitän, että avain tuottavuuteen (ja todelliseen hyvinvointiin) tulee ihmisiin panostamisen kautta. Kun yksilö kasvaa, myös yritys kasvaa. Emme elä enää tehdasmaailmassa, jossa koneiden voitelu riitti lopputuloksen takaamiseksi, nyt on voideltava ihmisiä.

Valmentajamme Jonna Söderholmin artikkeli Knauf Oy:n lehdessä 3/2012

Valmentajamme Jonna Söderholm ruotii nykytyöelämää Knauf Oy:n sidosryhmälehden numerossa 3/2012. Jonna peräänkuuluttaa artikkelissaan “Miten teillä voidaan?” ihmisyyden muistamista hektisen, aikataulutetun ja tavoitteisiin pohjautuvan arjen keskellä. Ihmisethän ne ovat loppuviimein ne, jotka työn tekevät. Siksi ihmisiin panostaminen näkyy myös viivan alla.

Työssä jaksamista ei Jonnan mielestä saisi pelkistää vain työn ergonomian tarkkailuun vaan fyysisen hyvinvoinnin lisäksi on muistettava mentaalinen ja sosiaalinen puoli. Tämän huomioimiseksi Jonna ehdottaakin, että mitä jos perinteisen “Mitä kuuluu”- kysymyksen sijaan kysyisimmekin “Miten sinä voit?”. Mitä silloin tapahtuisi?

“Suosittelen kaikille lämpimästi viikon jaksoa, jonka aikana olemme aidosti kiinnostuneita siitä, miten työkaverit voivat. Kuulluksi tulemisen tunne on melkoinen rohto, joka toteutuessaan lisää innostusta, motivaatiota, sitoutumista ja lopulta myös tuloksia”, Jonna kiteyttää ajatuksensa.

Lue koko artikkeli Knauf Oy:n sidosryhmälehdestä numerosta 3/2012. Artikkelin löydät myös täältä.

Mikä taito tai oppi viisinkertaistaa tuloksen?

Luin muutama viikko takaperin mielenkiintoisen blogitekstin johtamisesta, johon oli otettu mukaan entisen panttivankineuvottelijan George Kohlrieserin tositarina.

”Yhdeksänvuotias tyttö herää yöllä isoäitinsä kanssa ja näkee taloon tunkeutuneen miehen pitelevän mailaa lyöntiasennossa päällään. Isoäiti ei hätäänny, vaan sanoo miehelle rauhallisesti, että hän on tullut oikeaan paikkaan ja on tervetullut. Mummo toteaa, että ulkona on erittäin huono ilma, mies näyttää märältä ja nälkäiseltä. Hän kysyy haluaako mies syötävää, tarjoutuu hakemaan vieraalle kuivat vaatteet ja antamaan hänelle lämpimän nukkumispaikan. Mies rauhoittuu, syö, jää nukkumaan ja on aamulla hävinnyt. Hetken kuluttua saapuu poliisi, jonka koira on jäljittänyt miehen. Mies oli vankilasta karannut psykopaattimurhaaja, joka oli tappanut perheen naapurustossa. Mummo oli onnistunut luomaan mieheen sellaisen tunnesiteen, ettei mies kaapannut tai tappanut heitä. ” (Kohlrieser, George. 2006. Hostage at the table. Jossey-Bass.)

Tilanteena tämä ei onneksi ole kovin tavallinen, mutta tämä sai ajattelemaan ihmisten kohtaamisia ja neuvottelutilanteita eri tavalla.

Neuvottelutaidoista on kirjoitettu monta kirjaa ja paljon on myös kirjoittamattomia ”kikkoja” näitä tilanteita varten. Ja juuri näihin niin sanotusti päälle liimattuihin asioihin me usein tartummekin unohtaen samalla jotakin tärkeää; tähän päivään meidät on kuljettanut aina jonkinlainen historia ja kokemukset, sekä subjektiiviset että objektiiviset.

Mietin tuota isoäitiä (olettaen että hänellä ei kokemusta kyseistä tilanteesta ollut), miten hän selvisi tilanteesta, jossa mukana oli myös hänen lapsenlapsensa? Hänet oli ajettu ihmisenä nurkkaan, vastuullaan myös toisen ihmisen henki. Hänen täytyi vanhempana ratkaista tilanne, hänen ihmisyyttään ja oikeuksiaan lähestyttiin nyt aggressiivisesti. Mitä hänelle jäi jäljellä? Tilanne, jossa moni hätääntyisi, kääntyikin niin, että isoäiti otti tilanteen hallintaan, hän näki mahdollisesti eri vaihtoehtoja ja toimi rauhallisesti parhaaksi katsomalla tavalla.

Mitä me oikeastaan tarvitsemme neuvotellessamme? Kikkoja on varmasti hyvä ja hyödyllistä käyttää, mutta voisimmeko hyötyä kuitenkin enemmän siitä, että lähestyisimme toista ihmistä aina ajatuksena tehdä positiivinen muutos toisen ihmisen elämään?

Meidän täytyy vaalia tärkeän tunnesiteen luomista, luottamusta, jonka rakentaminen ei aina olekaan niin helppoa. Kun luottamusta ei vielä ole, ainoa keino on lähestyä toista ihmisenä, sen taustatiedon ja historian pohjalta, jonka sinä olet kokenut ja oppinut, säilyttäen kuitenkin avoimuus siitä, että mekin voimme aina joka kerta oppia toiselta jotakin.

Onnistuisimmeko paremmin seuraavalla kerralla, jos:

1)   Ajattelisimme mahdollisimman paljon mitä tahdomme ja miten sen saavutamme

2)   Emme keksisi tekosyitä

3)   Käyttäisimme enemmän aikaa ihmisten kanssa

4)   Tekisimme kovasti töitä

5)   Valmistautuisimme enemmän

6)   Pitäisimme itsestämme ja luottaisimme itseemme

7)   Keskittyisimme siihen suhteeseen ja tilanteeseen, missä kulloinkin olemme, ymmärtäen kuitenkin prosessit

8)   Myynnissä keskittyisimme lopputulokseen?

Meillä ei mene sisu kaulaan, ei ainakaan se suomalainen

Meillä on edellisen vuosisadan vaihteessa syntynyt ja sodissa vahvistunut kansallinen arvo: suomalainen sisu.

Yleisesti tuntuu, että suomalainen sisu terminä on kokenut inflaation, varsinkin nuoremmissa polvissa. Kun aiheen googlaa, löytyy Wikipedian kommentit aiheesta, muutama talouspainoitteinen lehtijuttu ja pari kansallismielistä artikkelia. Nyt, kun sisua juuri tarvitaan, on sen sisältämä lataus hiipumassa. Voisiko siis suomalaisen sisun päivittää nykyaikaan. Kokeillaanpa, otetaan vaikka leikkisästi kirjaimien S-U-O-M-A-L-A-I-N-E-N-S-I-S-U kautta.

Sitkeyttä. Ei anneta heti periksi, jos ei onnistuta. Kurkataan vielä kulman taakse. Kouluun kannattaa hakea useamman kerran, osaamistaan päivittää. Monta juttua oppii vasta vuosien työn jälkeen. Myyntityö vaatii sitkeyttä ja yrittäjyys vie välillä äärimmilleen. Parisuhteessakin tulee pahoja paikkoja eteen, silti ei anneta periksi. Suomalaisen sisun tarinat viidenkymmenen vuoden takaa kuuluu näin: “minäkin hiihdin kymmeniä kilometrejä suuntaansa joka päivä kouluun ja koulusta kotiin.” Mitä viidenkymmenen vuoden päästä kirjoitetaan tämän päivän sisusta? Ei ainakaan, että joku jaksoi istua BB talossa. Toivottavasti.

Uskotaan tulevaisuuteen. Luotetaan, että elämä kantaa. Uskotaan itseen, toisiimme ja siihen että hyveet voittavat maan päällä. Yksi hyvä teko ja ihminen vastaa viittä huonoa. Uskotaan, että osaamme valita oikean tien väliaikaisesta sumusta huolimatta. Uskotaan, että isovanhempamme ja vanhempamme ovat tehneet aina parhaansa niillä tiedoilla ja taidoilla mitä heillä oli. Nyt on meidän vuoro.

Opitaan virheistä. Menneisyys on vankila tai oppikoulu. Ihminen itse määrittää rajoitteensa uskomuksillaan. Annetaan toisillekin mahdollisuus oppia virheistä, muuttua ja mennä eteenpäin. Ei lukita muita omilla uskomuksilla ja oletuksillamme paikalleen. Yksi konkurssin tehnyt yrittäjä on yhtä oppia viisaampi ja onnistuu seuraavalla yrittämällä paremmin. Suomi tarvitsee nyt yrittäjyyttä.

Muistetaan perusasiat. Perusasiat työssä, ihmisyydessä ja arjessa. Lapset kaipaavat vanhempiaan kotona, hyvää perusruokaa ja turvallisuutta. Me ihmiset tarvitsemme liikuntaa voidaksemme hyvin, kohtuullisuutta nautinnoissa ja riittävästi lepoa. Työssä meillä on perustehtävä, jonka voit myös juuri nyt palauttaa mieleesi ja löytää siihen hohtoa omalla asennoitumisellasi.

Autetaan toisiamme ja lähimmäisiä. Me emme ole yksi vaan me, olemme monikko. Me olemme me. Maailman jokainen ihminen on meille lähimmäinen ja asuttamamme pallo on meille yhteinen. Suomalainen sisu voi olla myös välittämistä ja lähimmäisen rakkautta, oikeamielisyyttä ja avarakatseisuutta.

Lempeyttä ja viisautta. Lempeyttä toisiamme ja itseämme kohtaan. Otetaan asiat riittävän vakavasti, mutta muistetaan kaikkien olevan epätäydellisen täydellisiä. Nyt kaivataan rakentavaa keskustelua yhteisistä asioista; oma uhriutuminen ja toisten agressiivinen syyttely ei ole sitä.

Avarakatseisuutta. Nyt, jos koskaan tarvitaan kykyä nähdä asioita laajemmin. Jos toisaalla mahdollisuudet vähenevät, ne varmasti lisääntyvät toisaalla. Huutia apatialle ja masentavalle medialla. Tilaa sivistykselle, näkökulmille ja uteliaisuudelle. Siellä missä on hämmennys, on uusi oppi lähellä.

Ihmisyyden nostamista rakenteiden edelle. Rajut rakenteet, säännöt ja ohjaus tukahduttaa elämän. Nyt on aika antaa vastuuta ihmisille. Vammautamme valtavan potentiaalin, jos nyt lisäämme kyttäystä tai valvontaa yrityksissä ja yhteisössämme.

Notkeutta. Liittyy myös edelliseen. On aika purkaa rohkeasti vanhoja järjestelmiä ja uudistua. Nykymaailma vaatii sitä kipeästi ja me pystymme siihen.

Ennakkoluulottomuutta. Ja vieläkin jatkoa edelliseen. Tähän voisi lisätä vielä sen, että meidän on avattava rajojamme Suomeen, jotta selviämme tulevasta ikäjakauman muutoksesta. Aihetta sivuaa hiukan seuraava Hans Roslingin esitys; joka ottaa kantaa siihen miten väestönkehitys maapallolla kokonaisuutena lopulta pysähtynee…

Nöyryyttä. Nöyryys on ylpeyden vastakohta ja kuuluu luonnollisena osana menestyvään kulttuuriin. Se on sitä, että ensin tehdään duuni ja sitten korjataan sato, ei toisinpäin. Elämää ei opi kokonaan koulussa, vaikka sieltä hyvät lähtökohdat saakin. Nöyryys on yhteisen edun asettamista oman edun edelle, ja johtaa usein parempaan lopputulokseen kuin ylpeyden kautta tehdyt teot.

Syrjäytymisen ehkäisyä. Syrjäytymisen ehkäisyyn kannattaa panostaa nyt, eikä kymmenen vuoden kuluttua. Lapset ovat yhä vähemmän aikaa lapsia ja kurkistavat nuoruuden verhojen taakse yhä aiemmin. Aikuisuus sen sijaan ei tule yhtään nopeammin, vaan nuoruusaika pitenee. Varhaista työkokemusta ei saa, sillä nykyään ei alle 18-vuotiasta oteta kesähessuksi ja näin nuori tarvitsee tukea, aktiviteetteja, ohjausta ja läsnäoloa entisaikoja enemmän.

Innokkuutta ja inspiroitumista. Muutos pitää potkaista liikkeelle ja pitää se siinä. Ilman jatkuvaa uudelleen innostumista tämä on melko haastavaa. Inspiraatio tarvitsee syntyäkseen aikaa, tilaa ja arjesta irrottautumista. Tietotyö ja vuorovaikutustyö eivät itsekseen takaa inspiraation hetkiä ja innostusta. Varataan niille aikaa, joka viikko. Tämä maksaa itsensä takaisin moninkertaisesti, sillä innostunut ja inspiroitunut väki saa muita enemmän aikaan.

Suostumista. Muutokseen täytyy suostua, antautua kaikelle sille uudelle, jota se tuo mukanaan. Lapsemme eivät koskaan tule elämään samanlaisessa maailmassa kuin me aikoinaan kasvoimme. Suostuminen vaatii irtipäästämistä, vanhoista ajattelutavoista luopumista ja ennakkoluulotonta asennetta, meiltä kaikilta.

Uusiutumiskykyä. Uusiudumme koko ajan ja kannattaa antaa itselleen lupa uusiutua ja hakea uusia näkökulmia, tietoa ja tutkimuksia. Uusiutumiskyky vaatii keskittymistä ja läsnäoloa, maailman vastaanottamista ja intuition kuuntelemista, ei se niin mahdotonta ole, kun vain jaksaa yrittää.