Etusivu
Sitouttaja on Valmennustoimisto Sitomo Oy:n ulkoiseen viestintään tarkoitettu yritysportaali. Portaali on luotu asiakkaidemme, yhteistyökumppaneidemme, työntekijöidemme sekä suuren yleisön iloksi, tietolähteeksi ja keskustelupaikaksi.

Paljonko maksaa arvojen mukaan eläminen?

Elätkö tällä hetkellä arvojesi mukaista elämää työssä/kotona/vapaa-ajalla – elämässä ylipäätään?

Kysymys on äärimmäisen voimaannuttava niille, jotka voivat vastata tähän lennossa myöntävästi – ja äärimmäisen kivulias niille, jotka jäävät empimään. Elänkö arvojeni mukaisesti? Miten se näkyy tekemisessäni, päätöksissäni, toisten ihmisten kohtelussa? Jos en ole varma vastauksestani, on kenties hyvä pysähtyä.

Pitkäkestoinen ja epämääräinen paha olo kertovat useimmiten siitä, että identiteettini ja tekoni eivät kohtaa. Identiteetissä on kysymys arvoista: mitä minä pidän tärkeänä, mikä on minulle luovuttamatonta? Onko se sopusoinnussa tämän hetkisten tekojen kanssa? Voin esimerkiksi pitää kaikista tärkeimpinä arvoina luottamusta, rehellisyyttä ja auttamista. Jos silti jatkuvasti joudun esimerkiksi työssäni toimimaan näitä arvoja vastaan erilaisten valtapelien kautta, aiheutuu siitä väistämättä pahaa oloa. Haastavaksi tilanteen tekee se, että usein meidän on vaikea tiedostaa ja nähdä tätä ristiriitaa. Tunnemme vain tyhjyyttä ja epävarmuutta, mutta emme tiedä miksi. Niinpä jatkamme samaa rataa. Jossain vaiheessa piste kuitenkin tulee kun olemme tarpeeksi keränneet pahaa oloa sisällemme. Viisautta olisi jo pysähtyä ja tehdä ratkaisuja ennen tätä vaihetta.

Eräs ihminen sanoi minulle kerran, että jos et ole valmis maksamaan kovaa hintaa arvoistasi, ovat ne vain mielipiteitä. Minkä hinnan sinä olet viimeksi maksanut arvojesi mukaan elämisestä? Oletkö jättänyt epäterveen työyhteisön taaksesi varjellaksesi sinun ja läheistesi hyvinvointia? Oletko sanonut ystävyyssuhteen irti huomatessasi, että suhde oli vääristynyt ja vei sinua suuntaan, johon et halunnut mennä? Oletko tietoisesti luopunut perheen perustamisesta mahdollistaaksesi itsellesi unelmiesi urapolun? Mitä ikinä nämä teot ovatkaan olleet, onneksi olkoon! Ne ovat todennäköisesti vaatineet hintansa, mutta jos ne ovat olleet yhtä identiteettisi kanssa, ovat ne pidemmällä tähtäimellä varmasti tuottaneet enemmän tulosta. Iloitse rohkeudestasi!

Ihmiselämän kivuliaimpia (ja loppuviimein palkitsevimpia) hetkiä onkin usein isojen päätösten hetket. Fakta on, että kun toiseen suuntaan kumarrat, toiseen suuntaan näytät takamustasi. Mitä taaksesi jäät? Mille sinä olet sanonut “ei” samalla kun olet sanonut toiselle “kyllä”? Voitko olla tähän tyytyväinen? Suzy Welch kehottaa miettimään valinnan vaikutuksia ennen päätöksentekoa aikaperspektiivissä: mitkä ovat valintani seuraukset 10 minuutin kuluttua, 10 kuukauden kuluttua ja 10 vuoden kuluttua. Tarkastelemalla päätösten vaikutuksia eri aikajänteellä, tulemme useimmiten valinneeksi oikein eli arvojemme pohjalta.

Kaikessa, myös arvojen kautta elämisessä, on loppuviimein kyse yksilön vastuusta; kukaan ei tee hyvää elämää puolestamme. Kukaan ei kanna naamani eteen hyvinvointia ja jaksamista. Kukaan ei ole vastuussa onnellisuudestani – paitsi minä itse. Tämä raadollinenkin ajatus on näkemykseni mukaan ainoa ajatus, jonka täysin sisäistäessämme ja sen kautta eläessämme, tuottaa syvästi tyydyttävän lopputuloksen. Voimme yrittää vierittää vastuuta elämästämme puolisolle, äidille, lapselle, esimiehelle, kollegalle, ystävälle – mutta turhaan. Loppuviimein vastuu on jakamaton. Olen oman elämäni herra. Minä valitsen tien, jota kuljen.

Tien valinnassa on kyse teoista. Siitä, että a) ensin pysähdymme ja havahdumme miten elämme. Sitten b) tiedostamme onko elämäntapamme sopusoinnussa arvojemme kanssa ja viimein c) teemme tarvittavat muutokset, jotta identiteettimme ja tekomme ovat yhtä.

Oletko Sinä matkalla sinne minne haluat – ja teetkö sen arvojesi mukaan?

Muutos on isku identiteettiin

Näin vuodenvaihteen lähestyessä muutos rupeaa väkisinkin koskettamaan meitä jokaista halusimme tai emme; mainokset tuuttaavat käsittämättömän määrän muutokseen kannustavaa kamaa kasvojemme eteen. Jo yhden kauppareissun aikana saatamme törmätä kuntosalien lupauksiin “terveemmästä sinusta”, kampaamojen lupauksiin “täysin uudistuneesta ilmeestä” tai asuntoesitteiden lupauksiin “paremmasta elämästä unelmien kodissa”.

Siinä missä toisilla nousee karvat pystyyn, toiset pysähtyvät miettimään olisiko tässä jotain minulle. Yhtä kaikki, se on varmaa, että tunteita herää kun puhumme muutoksesta.

Muutoksessa joudumme aina määrittämään identiteettimme uudelleen ja siksi se usein tuntuu aluksi pahalta. Olen ajatellut itseni tietynlaiseksi ja kun tätä järisyttää jokin tekijä, on normaalia puolustautua. Syntyy muutosvastarinta. Hyvin tuttu ilmiö niin henkilökohtaisella- kuin organisaatiotasolla. Usein puhumme muutosvastarinnasta negatiivisena asiana, vaikka loppujen lopuksi kyseessä on täysin luonnollinen reagointitapa uuden kynnyksellä. Lopun ja alun välissä on aina kriisi, joka tulee sallia ja joka tulee tapahtua. Muuten emme pääse ikinä uuteen alkuun.

Muutoksen onnistuneeseen läpiviemiseen ei ole oikotietä. Yksi tärkeimmistä tekijöistä siinä on viestintä. Suurin syy muutoksen läpiviemisen epäonnistumiselle onkin usein alikommunikointi – ja vielä usein väärien tyyppien kanssa. Keskustelemme usein muutoksesta niiden kanssa, jotka suhtautuvat siihen lähtökohtaisesti positiivisesti, vaikka meidän pitäisi keskustella juuri niiden kanssa, jotka vastustavat, epäröivät ja pelkäävät.

Usein hyvä keino päästä käsiksi ihmisten pelkoihin on kysyä kysymyksiä, jotka antavat meille ymmärrystä siitä, mistä pelossa on loppuviimein kyse. Seuraavat kolme kysymystä kaikessa yksinkertaisuudessaan usein toimivat toivotulla tavalla:

1) Mistä minä olen ylpeä yrityksessäni?
2) Mikä meidät erottaa muista?
3) Mikä meitä sisällä yhdistää?

Vastaukset näihin ovat usein niitä asioita, joiden pelkäämme muuttuvan muutoksessa ja siksi meitä mietityttää ja koemme epävarmuutta. Tämän vuoksi meidän on kommunikoitava mikä todella muuttuu, mikä ei, mikä on suuntamme, mistä luovumme, mitä saamme tilalle ja mitä tämä kaikki tarkoittaa minun arjessani.

Muutos on aina isku identiteettiin, mutta harvoin huono sellainen. Usein iskusta seuraa jotain odottamattoman hyvää. Se vain pitää ottaa vastaan, hetken pyristellä ja sitten nousta kuin Rocky konsanaan.

Run, Forrest, run!

Ajan kanssa kipuilu leimaa ehkä vahvimmin elämäämme: aina tuntuu olevan kiire. Kiire aamutoimissa, kiire syödä aamupalaa, kiire ehtiä bussiin, kiire tehdä päivän työt työpaikalla, kiire ehtiä tarhaan, kiire käydä kaupassa, kiire mennä liikkumaan – you name it.

Ajanhallinta onkin kokemukseni mukaan aivan pirun vaikeeta. Eikä se ole ihme – eihän aikaa voi hallita! Silti yritämme tehdä sitä tunnista, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Vaikka meillä kaikilla on käytössä sama määrä aikaa (24h päivässä) elättelemme toiveita, että saisimme ajan jotenkin haltuun, että saisimme muutaman ekstraminuutin ennen kuin asiakas saapuu toimistoon, että ehtisimme edes juoda kupillisen kahvia jossain välissä päivää. Ja kaikki aivan turhaan! Ei niitä minuutteja tipahda vaikka kuinka rukoilisi.

Jos emme voi hallita aikaa, emmekä itse asiassa aina työtämmekään (vai kuinka monella työpäivä on “joskus” muotoutunut hieman erilaiseksi kuin mitä aamulla odotti yllättävien tapahtumien johdosta? Jep, niin minullakin)… niin meidän on löydettävä se resurssi, jota voimme hallita. Mitä se on? ITSEMME; ajatuksemme, tunteemme, energiamme. Uskon, että ajanhallintakonstit, muistisäännöt ja kikkakolmoset auttavat hetken, mutta jos tavoittelemme pitkäkestoisesti kiireettömämpää arkea, on katse ulotettava syvemmälle.

Jos kuorisimme kerroksia one by one toiminnastamme, saattaisimme havahtua, että syy jatkuvaan kiireen tunteeseen löytyykin identiteetistämme. Ehkä olen määritellyt itseni kaikkivoipaiseksi vastuunkantajaksi ja tämä rooli roikkuu päälläni niin tiukasti, etten pysty päästämään siitä irti edes silloin kuin pitäisi. Tämä vastuunkantajan rooli saa minut uskomaan, että tällaisena kelpaan, tällaisena olen hyvä, tällaisena haluan elää. Tämä saa minut puolestaan toimimaan niin joka päivä – ja silloin ei ole ihme jos tuntee vähän kiirettä. Taakka käy liian suureksi, sillä emme me voi olla kaikkivoipaisia vastuunkantajia 24/7. Meidän on delegoitava ja annettava vähän muillekin.

Taustalla voi olla myös piilotettu tarve tuntea itsemme tärkeäksi. “Kun olen kiireinen, osoitan, että teen paljon, jolloin saan kaipaamaani arvostusta ahkerana ja tuotteliaana yksilönä”. Vaikka todellisuudessa se menisikin toisinpäin: kukaan, joka ei koe hallinnantunnetta omasta työstään tai elämästään, ei voi olla supertuottava pitkällä aikavälillä. Hetken kyllä, mutta jossain kohti ranka taipuu. Mikä tahansa määrittelymme itsestämme tekojen takana onkaan, siihen havahtuminen ja tuunaaminen hieman uudenlaiseksi, voisi palvella meitä yllättävän tehokkaasti ja pysyvästi myös kiireen selättämisessä.

Onneksi voimme muokata identiteettiämme myös tämän osalta. Voimme luoda tavoitekuvan siitä, millainen haluamme olla ja lähteä vahvistamaan sitä. Hyvä treeni identiteetin muokkaukseen löytyy tämän kirjoituksen lopusta. Tee se itsellesi siitä roolista käsin, jossa usein tunnet kiirettä tai arjen hallinnan vaikeutta. Luo itsellesi uusi nahka ja ensi kerralla kun sinulla on kiire – STOP – pysähdy miettimään miten tavoiteminäsi toimisi nyt. Saatat yllättyä kuinka helpoksi priorisointi juuri muuttui.

Aitouden voima

Meissä ihmisissä on yksi piirre, joka näyttää vetävän toisia puoleensa magneetin lailla. Yksi sellainen, joka saa kahden tuntemattoman ihmisen lähentymään toisiaan ennennäkemättömän lyhyessä ajassa. Yksi, jonka kautta rakennetaan pitkiä, luottamukseen perustuvia yhteistyösuhteita, kumppanuuksia ja onnistuneita projekteja. Yksi, joka saa meidät suosittelemaan yrityksiä toisille. Yksi, joka saa meidät ostamaan jotain, mitä emme ajatelleet ostavamme. Se on aitous.

Rupesin miettimään viime viikkojen kohtaamisia, ihmisiä, joita olen tavannut työssä, kotona, kaupungilla, shoppailureissulla, lähi-Siwan hedelmäosastolla, leikkipuistossa, taloyhtiön pihatalkoissa ja apteekissa. Eteeni on sattunut pääsääntöisesti mukavia, valovoimaisia ja puoleensa vetäviä ihmisiä, joita kaikkia on yhdistänyt kyky olla aito. Tämä aitous on vienyt kohtaamisemme aivan uudelle tasolle ja synnyttänyt tapaamisista elämyksiä. Viereeni on toki tupsahtunut myös henkilöitä, jotka ovat vetäneet paksun verhon eteensä ja kurkkineet yhdellä silmällä esiripun takaa, ihmisiä, jotka eivät ole olleet paljaana kohtaamisissa eivätkä avoimia aidolle dialogille.

Ymmärrän valinnan verhoon kietoutumisesta, onhan aitona, omana itsenään olo todella pelottavaa touhua. Vedän itsekin verhoa eteeni silloin kun haluan erityisen paljon suojella itseäni. Koska kun olet aito, olet kaikki tavarat esillä, ja valmiina ottamaan milloin tahansa vastaan kommentteja/eleitä/ilmeitä/tunteita, jotka mahdollisesti satuttavat ydintäsi, identiteettiäsi. Helpompaa on suojata itsensä kankaanpalalla niin jää ainakin jotain pyhää itselle, jota toiset eivät ulotu sorkkimaan.

Tiedän paljauden tunteen oman ammattini kautta hyvinkin elävästi. Tiedän, miltä tuntuu olla stagella, heittäytyä menemään ja ottaa vastaan kaikki. Huh, karmivaa, mutta toisaalta ah, niin palkitsevaa! Joskus aikaisemmin olen myös valmentajana yrittänyt kääriytyä pikkuruiseen liinaan, yrittänyt pitää yllä sitä “hieman erilaista minää, valmentajaminää”, mutta todennut sen tien vielä kivisemmäksi ja vaikeammaksi – eihän ole olemassa mitään “valmentajaminää” ja “minää” – on vain minä, jossa saattaa painottua hieman eri kulmat eri tilanteessa, mutta joka ei milloinkaan voi irrottautua omista kokemuksistaan ja elämästään. Enkä enää haluaisikaan. En usko, että meidän on mahdollista saada toisia avautumaan jos emme itse ole täysin avoinna, siksi itselleni on vain yksi tapa tehdä työtä – aidosti. Olen huomannut, että vain niin saavutan myös täyden täyttymyksen ja tyydytyksen tunteen. Parhaimmillaan aitous on siis hirvittävän palkitsevaa.

Uskon, että tämä aitouden vaatimus ulottuu ammattiin kuin ammattiin. Lähes jokaisessa ammatissa on loppuviimein kyse toiseen ihmiseen vaikuttamisesta; teemme työtä, joka jollain tasolla vaikuttaa viimein jonkun ihmisen toimintaan. Jos haluamme jättää ihmiseen niin vahvan tunnejäljen ja kokemuksen, että hän palaa takaisin, meillä on vain aitouden tie valittavana. Kaikki päälleliimattu näkyy, kaikki verhot kyllä aistitaan, kaikki tekohymyt etäännyttävät. Myyntityötä tekevät tietävät tämän erinomaisesti. Meidän ei ole mahdollista vaikuttaa ihmiseen syvästi ja saada hänet hurmaantumaan meistä tai palvelusta, jota tarjoamme jos emme ole itse aidosti läsnä ja seiso 100%:sti asiamme takana.

Aitous on myös siitä mahtava voima, että sen avulla saadaan monia asioita anteeksi. Ja tämä on hyvä, koska kun olemme täysin omia itseämme, mokia sattuu. Kun heittäydymme, saatamme puhua vähän sekavia tai takellella suomen kielessä, mutta mitä väliä? Kaikki nämä itse asiassa lähentävät ihmistä entisestään. Inhimillisten mokien ja niistä seuranneen vilpittömän pahoittelun tai yhteisen nauruhetken ansiosta kaukaisista ja etäisistä jumalolennoista tuleekin tyyppejä, joihin voi samastua; myyjästä tulee ihminen, ostajasta tulee ihminen, valmentajasta tulee ihminen, esimiehestä tulee ihminen, äidistä/isästä tulee ihminen. Ihan vain siksi, että kun maskit riisutaan, jäljelle jää aina ihminen. Ja ihmiset tunnetusti vetävät toisiaan puoleensa.

Loppujen lopuksi, onko meillä muuta vaihtoehtoa kuin olla aito – silläkin uhalla, että se välillä sattuu?

Identiteetti on hurja voima

Identiteetti on ihmisen syvä, tunteen ja järjen tasolla oleva käsitys siitä “kuka minä olen”.

Tarina lasten elokuvassa kuvaa hyvin tätä voimaa. Muistat ehkä tarinan Ice Age 2 elokuvasta. Siinä mammutin elämä alkaa tämän oman äidin kuollessa ja mammutti kasvaa opossumien kanssa uskoen koko elämänsä olevansa itsekin opossumi. Tämä aikansa suurin eläin pelkää lintuja, pakenee petoja nähdessään ja nukkuu ylösalaisin puissa riippuen. Lopulta mammutti kohtaa toisen mammutin, joka yrittää osoittaa mammutille tämän olevan mammutti näyttämällä peilikuvaa tälle veden pinnasta. Mammutti säikähtää ja sanoo olevansa lihava ja ruma opossumi. Mammutti ei näe todisteita, jotka ovat suoraan silmien edessä siitä mikä se todellisuudessa on.

Me ihmisetkin saatamme määrittää itseämme rajoittavasti esimerkiksi: “olen keskinkertainen”, “en opi enää mitään helposti”, “en jaksa mitään pitkään ja väsyn helposti”, “en ole kovinkaan sosiaalinen”, “en pysty keskittymään”, “olen ollut aina tällainen” ja niin edelleen. Tällaiset uskomukset omasta itsestä syntyvät elämän varrella ja varsinkin, jos olemme kasvaneet ihmisyyteen kohdistuvan kritiikin keskellä. Pohdi missä olet itse kehittänyt itsellesi juuri tietynlaisen minäkuvan.

Hyvä puoli tässä on, että me voimme myös kehittää minäkuvaamme vastaamaan todellista potentiaaliamme. Se mikä identiteettimme tänä päivänä on, syntyi matkanvarrella kokemusten ja kanssakäymisten seurauksena. Näin olemmekin joustavia vielä tänä päivänä ja voimme tarkentaa, visioida, jalostaa ja vapauttaa minäkuvaamme.

Omassa elämässäni suurin omankuvan muokkaus on syntynyt työelämän haasteissa. Kun olen ottanut vastaan tehtäviä, joista en ole etukäteen uskonut selviäväni ja kun olenkin onnistunut, sillä on ollut dramaattinen vaikutus minäkuvaan. Minäkuvan laajentuessa ja  uskon lisääntyessä myös lopputulosten laatu on parantunut. Näin syntyy positiivinen kehä joka ruokkii ja vahvistaa ihmistä entisestään.

Olen käyttänyt myös visualisointia työkaluna. Tässä sinulle konkreettinen esimerkki / harjoitus, jolla voit vapauttaa potentiaaliasi. Ota tunti aikaa ja ryhdy harjoitukseen energisenä. Anna lahja itsellesi. Tunti nyt voi antaa sinulle monta täyttymyksellistä hetkeä myöhemmin.

  1. Roolisi elämässä. Pohdi elämäsi tärkeitä osa-alueita (perhe-elämä, työ, ystävät, harrastukset, varallisuus yms.) ja valitse niistä yksi johon kaipaat lisää laatua, poweria tai tuloksia.
  2. Roolin identiteetti. Kirjoita paperille tätä roolia koskevia tavoitteita, sanoja, adjektiiveja ja ajatuksia joita pulpahtelee mieleen (esim. äitinä: haluan olla turvallinen äiti, tehtävänäni on kasvattaa lapsestani vahva ja itseensä luottava aikuinen tai työroolissa: haluan olla arvostettu ja luotettava asiantuntija, joka saa huipputuloksia aikaan…)
  3. Visualisoi paras mahdollinen identiteetti. Nyt silmät kiinni ja valitse yksi rooleista: visualisoi itsesi kuvaan tai mielelläsi jopa elokuvaan, jossa olet itse pääosassa. Elokuvan kohtaus kertoo sinusta värikkäässä mielikuvassa millainen sinä olet parhaimmillasi juuri siinä roolissa. Ketä on mahdollisesti ympärilläsi, mitä näet, kuulet ja tunnet. Missä olet, mitä tilassa tapahtuu? Kuka olet, mitä teet, miten toimit? Anna mielikuvien pulpahdella.
  4. Vahvistunut minäkuva. Kirjoita ylös uusi identiteettisi. Nimeä se esim. äitinä voisin kirjoittaa: “olen yllätysten, naurun ja hyvän olon tuoja”. Piirrä symboleita vahvstamaan tätä. Symbolit auttavat identiteettiä juurtumaan alitajuntaan nopeammin. Työroolista voisin kirjoittaa: “olen business monsteri”, “huippu leaderi”! Mikä vaan saa sinut näkemään paremman version itsestäsi.
  5. Muutos. Tee jokin konkreettinen teko tai muutos ympäristössäsi joka tukee ja vahvistaa uutta kuvaa. Esim. minä voisin ajatella lasta tarhasta hakiessani vahvistunutta identiteettiäni ja kohtelisin lastani tämän identiteetin kautta (en seuraavaa kauppakäyntiä ajatellen). Töissä voisin miettiä miten huippu leaderi tilanteessa nyt toimisi ja toimia sen mukaan (enkä vain maileja ja to do listoja selaillen, suorittaen ja niihin keskittyen.)

Ihmiset jotka ovat onnistuneet positiivisessa elämänmuutoksessa ovat kokemukseni mukaan muuttaneet ensin minäkuvaansa, eikä vain yrittäneet vaikuttaa käytökseensä. Esimerkiksi tupakoitsija, joka nykyisin on savuton on visualisoinut itselleen vision siitä millaisena hän itsensä näkee vaikka vanhuksena. Onko hän väsynyt, tunkkainen ja “vanha” sanan varsinaisessa merkityksessä. Vai kirkassilmäinen, energinen ja “nuorekas”. Tämä visuaalinen mielikuva on puoleensavetävä voima, joka saa käytöksen muuttumaan pysyvästi.

Kirjoitan aiheesta tällä hetkellä kirjaa ja haluaisin tarinoita aiheesta. Jos haluat jakaa oman tarinasi voit ottaa minuun yhteyttä: 0400-784 227 / nina.rinne(at)sitomo.fi tai vastailla tämän blogin perään. Kerro mitä tämä teksti sinussa herättää.

Tarinankerronta muutoksenjohtamisen työkaluna

Olen saanut kunnian olla mukana usean yrityksen muutoksessa tänä syksynä. Eräs hyvin kokenut toimitusjohtaja sanoi minulle viime viikolla eräässä keskustelussa, että hän on ymmärtänyt nyt, että yrityksen identiteettiä täytyy muuttaa, jotta tavoitellut asiat voisivat muuttua. Olen pohtinut tätä siitä saakka, kunnes seuraava ajatuskulku pälkähti minulle päähän lukiessani erästä opusta. Yritän avata sitä tässä.

Yrityksemme muodostaa lopulta siellä olevat ihmiset. Heidän mielessään on sovitut ja opitut toimintamallit. Heidän mielessään on käsitys siitä mitä me olemme ja mihin me pystymme ja syvimmälle menneessään nämä asiat muodostavat yrityksemme identiteetin.

Käsityksemme voi olla todellisuuteen pohjautuvaa tietoutta tai uskomuksia. Uskomus on siis tällainen “käsitys”, joka korvaa todellisuuden. Tämä on nyt tärkeä kohta. Uskomus korvaa todellisuuden. Eli se on käsitys, johon ihminen uskoo totena, mutta se ei ole totta. Toki sillä on paljon vaikutuksia todelliseen maailman, mutta se ei ole tosi.

Näinollen identiteettitason uskomukseen ei voida vaikuttaa todellisuudella. Ihmiset ovat korvanneet todellisuuden uskomuksella, jolloin sitä ei voida korvata toteen näytetyilla faktoilla.

Vanha tarina aiheesta menee näin:

“Psykiatri tapasi miehen joka uskoi olevansa kuollut. Psykiatri kysyi mieheltä; “Vuotavatko kuolleet verta?” hetken mietittyään mies vastasi: “Ei.” Lääkäri kysyi:” Eli, jos minä teen sinulle haavan sormeen veitsellä ja sinä vuodat verta, sinä et voi olla kuollut?”. Mies ei tietenkään voinut vastustella, koska oli olevinaan kuollut ja antoi lääkärin viiltää itseään. Nähdessään lopulta veren valuvan sormestaan mies huudahti:” Voi siunaus sentään, vuotavathan kuolleetkin verta.”

Tarina kuvaa hyvin sitä uskomusten maailmaa, joka meillä saattaa mielessämme olla.

Meillä ihmisillä on uskomuksia usealla tasolla. Ne voivat tekemiseen ja taitoihin liittyviä, kuten: “Minä en osaa” tai  “Minä pystyn mihin vain.” Tai ne voivat olla identiteettiin liittyviä: “Minä olen tällainen.” Ja näistä toiminnan tasoon voimme vaikuttaa helpommin, mutta identiteettitasoon voimme vaikuttaa vain epäsuorasti.

Ajatellaanpa, että yritys on valmistanut kaksikymmentävuotta kopiokoneita. Toimitusjohtaja oivaltaa käydessään toisessa yrityksessä vierailulla, jossa ei näy papereita pöydällä, että tulevaisuus onkin muualla, kuin paperisessa maailmassa. Hän päättääkin, että keskitytään tietokoneiden valmistamiseen ja  tietokoneiden käyttäjäystävällisyyden kehittämiseen kopiokoneiden sijaan. Yrityksen insinöörit ovat kaksikymmentävuotta kuvitelleet olevansa kuin munkkeja, jotka kopioivat maailman arvokkaimpia teoksia tuleville jälkipolville säilytettäväksi. Heidän maailmassaan paperi ja kopio ovat pyhiä. Aivan aluksi toimitusjohtajan on saatava insinöörit ymmärtämään oma visionsa. Ja paras konsti tähän on tarinankerronta. Palataan tähän pian.

Tarina on tosi. Tarinan yritys on Xerox vuosikymmenien takaa. Xeroxin toimitusjohtaja ymmärsi jo ennen Applea ja Macintoshia, että ihmiset tulevat tarvitsemaan käyttäjäystävällisen koneen ja paperittoman mahdollisuuden tiedon jakamiseen. He eivät vain lopulta saaneet sitä sopimaan identiteettiinsä, yhtiönsä uskomusjärjestelmään tai edes siellä vallitsevaan osaamiseen. Xeroxin logo oli tuolloin munkki, joka vaihdettiinkin Leonardo Da Vinciin, joka voitiin paremmin liittää keksijyyteen ja edelläkävijyyteen. Siltikään he eivät päätyneet valmistamaan tietokoneita kopiokoneiden sijaan.

Kun me alamme muuttaa omaa identiteettiämme, se tapahtuu  minäpuheen avulla. Niiden tarinoiden avulla, joita me itsellemme syötämme. Vaikka tapahtuisi mitä, me katsomme sitä omien uskomustemme ja odotuksiemme, kokemustemme ja muistojemme kautta. Johtaja ei voi suoraan käskemällä, prosesseja muuttamalla tai pelottelemalla saada ihmisiä halukkaasti mukaansa silloin, kun on kyse identiteettitason muutoksesta. Ihmisiä voi houkutella, ja heille voi näyttää vaihtoehtoja, mutta he lopulta itse päättävät miten muutokseen suhtautuvat. Parhaiten me liikautamme toisissamme näitä syviä identiteetin tasoja kertomalla tarinoita.

Hyvä johtaja ymmärtää oman yrityksensä syvän tarinan ja sen vaiheet. Näistä hän kertoo tarinoita, jotka koskettavat ihmistä. Ja tämä taas vaatii yhteistä aikaa.

ELI

Jos nyt nousi karvat käsissä pystyyn ja totesit, että: “Ei minulla ole aikaa kuljeskella horinoimassa.” Voin vakuuttaa, että tämä on arvokkainta mihin aikaasi voit käyttää. Kautta aikojen ihmisten tietoutta, arvomaailmoja, kulttuuria ja viisautta on jaettu tarinoiden kautta. Ihmisillä on tarinoille “omat korvat”. Tämä tapa puhuttelee meitä syvemmin, kuin ymmärrämmekään. Ja taitoa voi harjoitella; ota kahvikuppi ja istahda ihmisen viereen ja kerro tarina esimerkiksi elämästäsi, kun opit jotain tai yritykseesi liittyvästä asiakaskohtaamisesta tai kauppatilanteesta. Tai kerro mitä opit siltä vanhalta herralta ennen hänen eläkkeelle jäämistään. Eläydy ja antaudu kokemukselle siinä hetkessä ja luo se uudelleen esiin.

Näillä tarinoilla osoitat ihmisille mitä arvostat ja pidät tärkeänä. Ja näin fiksu ihminen saa mahdollisuuden oivaltaa itse syyt muutokselle. Muutos edellyttää yksilöltä vanhan tiedon purkamista, joka on useimmiten epämukavaa. “Minä olinkin väärässä” voi ottaa ylpeyden päälle. Tarinoiden kautta yksilöt saavat rauhassa omaksua itsenäisesti tietoa, tarkastella sen sopivuutta maailmankuvaan ja lopulta hyväksyminen voi tapahtua.

Tarinoilla saat siirrettyä muutoksen siemenet ihmisten mieliin ja identiteetti alkaa hitaasti muuttua. Silloin prosessit, toimintasuunnitelmat ja tekeminen ja lopulta muutos voivat tulla mukaan kuvioihin täysipainoisesti.

Kokeile edes.