Etusivu
Sitouttaja on Valmennustoimisto Sitomo Oy:n ulkoiseen viestintään tarkoitettu yritysportaali. Portaali on luotu asiakkaidemme, yhteistyökumppaneidemme, työntekijöidemme sekä suuren yleisön iloksi, tietolähteeksi ja keskustelupaikaksi.

Fokuksen voima

“Rakkaus, tasapainoinen perhe-elämä, motivoiva työ, läheiset ympärilläni, harrastukset, uuden oppiminen, luonto, sopivasti haasteita, oma koti, mielenrauha, kaunis aamu”. Näin me eilisessä Latauksessa olleet määrittelimme hyvää elämää. Löysimme myös kaikkien näiden taustalta asian, joka vaikuttaa siihen, miten nämä toteutuvat arjessamme. Vastaukseksi nousi FOKUS ja sen suuntaaminen oikein.

Se, missä fokuksemme on nyt, määrittää sitä mitä saamme elämäämme. Jos koen, että jotkut itselleni tärkeistä elämän osa-alueista jäävät liian vähälle huomiolle, on ehkä aika pysähtyä ja kurkata olenko suunnannut huomion oikein vai viekö joku osa-alue liikaa toiselta. Mikä sinulle on luovuttamatonta, kaikista tärkeintä? Teetkö niitä asioita nyt vai joustatko asioista, joista et oikeasti haluaisi joustaa?

Itse olen aikoinani havahtunut fokuksen suuntaamisen tärkeyteen kun huomasin, että fokukseni oli pitkän aikaa lähes yksinomaan työssä. 14 tuntiset työpäivät johtivat siihen, että kieltäydyin ystävien treffiehdotuksista, siirsin lenkkeilyä aina seuraavalle päivälle (ja taas seuraavalle ja sitä seuraavalle), kotona minusta näkyi vain päälaki valkean ruudun takaa ja aitoa läsnäoloa läheisten kanssa – noh, sitä ei juuri ollut. Kun olin tarpeeksi haalinut itselleni ongelmia, pysähdyin ja havahduin, ettei homma voi jatkua näin. Koska ulkoiseen ympäristöön ei ollut tulossa muutosta, jäi ainoaksi vaihtoehdoksi muuttaa omaa sisäistä maailmaa. Suunnata fokus oikeasti merkityksellisiin asioihin. Niinpä rupesin etsimään merkityksen jokaiselle työtehtävälle mitä tein: siivoukselle, soitolle, toimistotarviketilauksille, tapaamiselle, asiakaskansion luomiselle jne. jne. – ihan kaikelle!

Tämä on johtanut siihen, että vähitellen olen oppinut delegoimaan asioita, arvottamaan tehtäviä ja ennen kaikkea vetämään rajan myös ajallisesti. Fokus on työn lisäksi nyt myös siellä missä sen haluankin olevan: iltalenkeissä puolison kanssa, rennoissa illanistujaisissa ystävien seurassa, leffamaratoneissa, hien täyttämässä kuntosalissa ja itse tehdyssä ruuassa.

…Fokuksen suuntaaminen oikeisiin asioihin itselle oikealla painoarvolla tuntuu olevan elämänmittainen tie. Eikä suinkaan helppoa. Sitä opettelen jatkuvasti. Onneksi kehomme on niin viisas, että se kyllä muistuttaa jos joku osa-alue jää vaille tarvittavaa huolenpitoa ja hoivaa – kun vain maltamme kuunnella sen antamia vinkkejä.

Mitä sinä olet viimeksi oivaltanut? Miten itse pidät huolta elämäsi tärkeistä asioista – tasapainoisesti?

Koskettavia kohtaamisia

Tällä viikolla olen saanut osakseni monta ihanaa ja koskettavaa kohtaamista ihmisten kanssa. Olen pystynyt auttamaan ja tullut autetuksi, olen saanut opastaa ja tullut opastetuksi, olen lohduttanut ja tullut itsekin lohdutetuksi, olen saanut naurattaa ja nauranut itsekin.

Tulevan pääsiäisen rauhoittavassa vaikutuksessa, pysähdyin miettimään näitä viikon aikana koettuja hetkiä. Pysähdyin miettimään mitä tunteita olen tuntenut, mitä ajatuksia päässä on surrannut, mitä olen murehtinut ja mistä iloinnut. Oivalsin, että viikkoon on mahtunut huikea määrä ainutkertaisia hetkiä, joilla jokaisella on ollut suuri merkitys.

Usein kuulee sanottavan, että elämän kaikista pienimmät hetket ovat osoittautuneet myöhemmin kaikista merkityksellisimmiksi. Tiedätkö, sattumalta kohdattu ihminen muuttaakin ajatusmaailmaasi tai jopa elämäsi suuntaa? Tai kun intuitiosi on ohjannut sinua valitsemaan toisen kotiintuloreitin ja saattanut sinut näin turvaan, ehkä jopa pelastanut sinut? Tai kun uskaltautuessasi uudelle lenkkipolulle, olet nähnyt jotain, joka on piirtynyt ikuisiksi ajoiksi mieleesi?

Mietin, mitkä ovat olleet oman elämäni merkityksellisimpiä tai käänteentekeviä hetkiä ja totesin, että niitä kaikkia yhdistää yksi asia: ihmiset. Puitteilla, ulkoisella olemuksella, taloudellisella tilanteella tai ajankohdalla ei ole ollut mitään tekemistä näissä hetkissä. Ihmiset ovat saaneet minussa liikkeelle valtavasti tunteita, niin vahvoja, että muistan ne edelleen; Olen kokenut suurta iloa ruhjuisissa verkkareissa kotimme lattialla ystävien kanssa. Olen kokenut pakahtuvaa rakkautta rättiväsyneenä ja sairaana sängyn pohjalla. Olen kokenut spontaania jälleen näkemisen riemua asiakkaan kanssa lähikaupan kassalla lenkin päätteeksi. Olen päässyt yhteen elämäni syvällisimmistä keskusteluista tuntemattoman henkilön kanssa klo 03.40 lauantai-aamun bussissa. Olen surrut syvästi hiljaa muiden kanssa tuntien heidän tuskansa. Olen havahtunut yhdessä lyhyessä hetkessä niin voimakkaasti, että se on saanut minut muuttamaan toimintaani. Olen nauranut niin paljon, että vedet ovat valuneet silmistäni – ja itkenyt niin paljon, ettei kyyneliä enää edes ole tullut.

Välillä pysähdyn miettimään, että olenhan osannut nauttia kaikesta tarpeeksi? Enhän vain ole ohittanut jotain merkityksellistä hetkeä? Enhän vain ole paahtanut menemään liian kovaa? Olenhan huomannut kaikki elämän värit, olenhan pysähtynyt riittävän usein ja nähnyt mitä kaikkea hetkellä on minulle tarjota? Olenhan ottanut sen vastaan?

Taito olla hetkessä, tässä ja nyt, on korvaamattoman arvokas taito. Se on taito, jota voi harjoitella koko elämän ja jossa voi kehittyä aina vain paremmaksi. Kun olemme läsnä, emme kadota yhteyttä itseemme ja toisiimme. Kun olemme läsnä, olemme viehättäviä ja puoleensa vetäviä. Kun olemme läsnä, olemme kosketuksissa tunteisiimme ja ajatuksiimme…

Kun olemme läsnä, huomaamme ne pienet hetket, jotka usein merkitsevät eniten.

Sinnikkyys ja elämänilo

Sinnikkyys ja elämänilo. Siinä on kaksi asiaa, jolla tässä elämässä pääsee pitkälle. Oikeastaan et juuri mitään muuta edes tarvitse, paitsi tietenkin rakkautta, ilman sitähän itse elämää ei olisi edes olemassa. Olen nyt viime aikoina saanut seurata juuri 7 kk täyttäneen poikani sinnikkyyttä. On hyvin ihailtavaa miten pieni ihmisen alku opettelee liikkumaan. Tämä poika on yksinkertaisesti nyt päättänyt lähteä liikkeelle! Eteenpäin, kohti päämääräänsä. Sinne minne itse haluaa. Välillä oikein karjuen, kuin kuulantyöntäjä konsanaan.  Pystyn kuulla tuon pienen pojan ajatukset; ”Pois alta havut ja männynkävyt, täältä tullaan!”  ”Minä menen sinne minne muutkin menevät, vaikka minun matkani kestäisikin hiukan kauemmin! ”

Monesti olen nähnyt myös tyttäreni sinnikkyyttä, joka on päättänyt olla itkemättä verikokeissa, vaikka verta olisi otettu monta putkea. Urhea rakas pieni tyttöni, vaikka lupa olisi todellakin itkeä ja huutaa.  Myös tänä aamuna sain nähdä mahtavaa sinnikkyyttä, kun lapseni askarteli silkkipaperista kukkia pajunoksiin. Silkkipaperista, joka on kyllä ohutta ja helposti repeävää. Mutta niin vain pienissä ja joskus vielä kömpelöissäkin sormissa kukat valmistuivat ja tuloksena olivat mitä ihanimmat värikkäät pajunoksat.  Voi sitä iloa ja ylpeyttä, mitä lapsi koki omasta työstään. Ei paljon haitannut vaikka osa kukista olisi repeytynyt tai teippi olisi jostakin kohtaa rutussa.

Uskomatonta elämän iloa olen saanut nähdä viimeaikoina myös koirassani, jonka hengenlähtö on ollut vaakalaudalla. Tämän viikon tiistaina istuin autossa matkalla eläinlääkäriin. Koirani ei pystynyt nousemaan auton takakonttiin omalle paikalleen, joten se istui vieressäni apukuskin jalkatilassa. Itkin, koska en tiennyt palaanko tällä kertaa kotiin yksin. Yritin silti olla itkemättä, etten loisi koiralleni turvatonta ilmapiiriä. Yhtäkkiä koirani painoi kuononsa kädelleni ja katsoi minua suoraan silmiin, ikään kuin lohduttaen minua. Jos se olisi osannut puhua, se olisi luultavasti sanonut; ”älä itke, katsotaan ensin miten tässä käy.” Tulimme yhdessä kotiin ja testauksessa ovat nyt lääkkeet, joiden odotetaan tehoavan harvinaiseen tautiin, joka koiraani yllättäen iski. Toistaiseksi tilanne näyttää hyvältä. Koira juoksee entiseen malliin ulkona, piehtaroi lumessa ja vaanii palloaan. Koirani elämänilo on niin voimakasta, että ei sitä taida ihan hevillä mikään tauti kaataa.

Joskus elämä tuo eteen ylitsepääsemättömiä esteitä. Suru haukkaa liian ison palan, se hallitsee koko elämääsi. Olen nähnyt lyhyen ajan sisällä lähimmäisen surua lapsen kuolemasta, kahdesti. Olen seurannut surua, joka on tullut kodin menettämisestä. Itse olen joskus taistellut ylitsepääsemättömän vaikealta tuntuvan väsymyksen kanssa. Olen tuntenut olevani yksisuuntaisen tien päätepysäkillä. Silloin voi sinnikkyys ja elämänilo tuntua liian kaukaiselta, ote vaan ei ole tarpeeksi vahva. Mutta kun aika kuluu ja olet valmis siirtymään itse hallitsemaan tuota surua, siirtämään surun sydämesi syrjään niin, että voit elää sovussa sen kanssa. Silloin, olet taas valmis vastaanottamaan sinnikkyyden, elämänilon ja rakkauden.

Kunpa muistaisin itsekin pitää tiukasti kiinni näistä asioista. Ainakin olen yrittänyt, joka päivä. Sillä niin kuin yksi aina ihailemani rocklaulaja, Steven Tyler laulaa:

“You have to learn to crawl
Before you learn to walk”

tai

“Sing with me, sing for the years.
Sing for the laughter, sing for the tears.
Sing with me, if  just for today.
Maybe tomorrow, the good lord will take you away”

Ole siis sinnikäs tänään! Iloitse elämästäsi tänään!

- Sanna-Kaisa Tervaniemi

Sanna-Kaisa Tervaniemi on kolmen lapsen kotiäiti ja lastenkirjailija. Sanna-Kaisan runoja voit lueskella “Kuukissa”- ja “Aivan hassu harakka”- runokirjoista, joiden tarkoituksena on lisätä lapsen omaa mielikuvitusta ja huumorintajua.

Ne joilla on kiire myöhästyy elämästä

Minä lakkasin juoksemasta. Lakkasin hokemasta kiire, kiire ja kiire. Sillä tiellä minun elämäni ei tuntunut lopulta miltään. Pysähtyminen kiireen keskelle lopulta oli painajaismaista ja hetket tuntuivat syntisiltä ja ontoilta. Kun en tee, en ole olemassa, oli uskomukseni tuolloin.

Olen kuullut myös toisenlaisia syitä juoksemiselle; en ole tärkeä, jos en juokse. Pelkään menettäväni asemani, jos en juokse. Ja; täytyyhän kaikki työt tehdä kunnolla ja tarkastaa toistenkin töiden jäljet. Ja lopulta; “minä olen korvaamaton”. Se uskomus pusertaa lopulta ketsuppipullon lailla tyhjäksi.

Jatkuvan merkityksettömän kiiren keskellä ei ehdi elää. Elämä kuitenkin on hetkiä ja merkityksiä. Niissä läsnäolo tekee  kokemuksen ja tunteen, jonka saamme aitona ihon alle ja sydämeen. Elämä on olemista ja tekemistä läsnäololla. Mieli ja sydän on mukana hetkesssä, ei menneessä tai tulevassa.

Makoilen nyt sängyllä. Keskellä arkipäivää. Oikeasti. Ja olen valtavan tuottava. Aamulla ehdin silitellä poikani vaaleita hiuksia pitkän aikaa aamupalan jälkeen. Leikimme spontaanisti jugurttipurkin kannesta tehdyllä pallolla puolisen tuntia ennen tarhaan lähtöä. Olen jopa torkahtanutkin aamupäivän aikana, eikä ole edes vielä lounasaika. “Ei voi olla mahdollista!!!” huutaa nyt kronologiseen, prosessintäytteiseen ja suoraviivaiseen maailmaan tottunut ihminen.

Olen nimittäin huomannut, että aivoni toimivat huikealla tavalla levossa. Ensin pohdin haluamaani asiaa ja luon itselleni siihen painetta ja halua onnistua. Kysyn: “Mistä tässä on kyse?” Sitten päästän vain irti, teen jotain muuta; urheilen, lepään, leikin tai siivoan. Sitten ajatuksia alkaa tulla, vastauksia ja oivalluksia. Sellaisia, joita en olisi tavoittanut työpöydän, koneen ja hälinän äärellä. Työstäni suurin osa on ajattelemista ja se ei oikein onnistu pusertamalla. Siksi rytmitän myyntityön ja sähköpostit eri aikaikkunoihin, kuin suunnittelun, valmennusten tuottamisen ja valmentamisen. Ne vaativat erilaisen mielenalan.

No minä siis olen makoillut tänään. En tietenkään tee niin joka päivä. Kuitenkin tämä on minun tarinani siitä miten olen löytänyt oman tapani elää täydemmin. Hetkeni tuntuvat pidemmiltä. Tietenkin minullakin on välillä kiire. Se on silti erilaista kiirettä kuin ennen. Nyt kiireessäni on rauhaa ja omavalintaisuutta. Tiedän vauhdin ja hitauden jaksottuvan, jolloin energiaakin tuntuu riittävän kaikkialle. Tunnen olevani vahvasti elämässä kiinni.

Tämä “ajattelemaan oppiminen” siis auttoi minua pysähtymään ja toi hetket myös kotona ja muissa töissä tosiksi ja läsnäoleviksi. Toinen löytää rauhansa toisin keinoin, tämä lääke oli minun näkökulmani asiaan. Pieni ääni sisälläni huutelee; mikset tehnyt tätä jo aiemmin. Mutta kaikelle on aikansa; olemiselle ja elämiselle.