Etusivu
Sitouttaja on Valmennustoimisto Sitomo Oy:n ulkoiseen viestintään tarkoitettu yritysportaali. Portaali on luotu asiakkaidemme, yhteistyökumppaneidemme, työntekijöidemme sekä suuren yleisön iloksi, tietolähteeksi ja keskustelupaikaksi.

Kohti pelkoja

“Mikä sinua pelottaa?” Tämä kysymys esitettiin minulle viime viikolla. Kysymys johdatti jonnekin syvemmälle minne uskoin sen vievän. Huomasin, että kovin peloton sitä ei itseasiassa enää ole vaan elämä on tuonut eteen kokemuksia, jotka ovat nostaneet aivan uudenlaisia pelkoja esiin. Toisaalta, monista peloista on myös oppinut päästämään irti – juurikin eletyn elämän ansiosta.

Erään tutkimuksen mukaan meillä on maailmaan tullessamme vain kaksi synnynnäistä pelkoa: kovan äänen pelko ja korkealta putoamisen pelko. Lisäksi meillä on taipumus pelätä herkemmin asioita, joita esi-isämme ovat pelänneet. Nämä ovat pelkoja, jotka ovat tulleet evoluution mukana geeneihimme, kuten käärmeiden ja hämähäkkien pelko. Mutta kaiken muun me opimme. Kaikki muut pelot olemme hankkineet itsellemme toisten ihmisten mallin avustuksella tai koettujen tilanteiden kautta.

Me kaikki pelkäämme jotain. Pelon kohde vain vaihtelee. Mutta kuinka moni meistä on esimerkiksi jakanut johonkin työn osa-alueeseen liittyvän pelkonsa kollegansa kanssa? Koen, että kovin monista peloista vaietaan peläten niiden jakamisen vaikutusta siihen, miten muut sinua kohtelevat, mitä sinusta ajattelet tai mihin uskovat sinun pystyvän. Jos kerron pelkoni, käyttääkö joku sitä hyväksi? Jos kerron pelkoni, uskotaanko minuun enää? Jos kerron pelkoni, paljastanko liikaa itsestäni?

Monesti jo pelon ääneen sanominen helpottaa, puhumattakaan toisten ihmisten tuen merkityksestä. Valmennuksissa törmään usein ilmiöön, jossa organisaatio tai tiimi jakaa yhteisen pelon, josta kuitenkaan ei osata/saada puhua ääneen. Pelko voi kohdistua johonkin ihmiseen, toimintatapaan, menneisyyteen, tulevaan – mihin vain. Pelko pääsee kasvamaan ihmisten vältellessä sitä kuin kissa kuumaa puuroa. Kun lopulta sanallistamme pelon ja uskallamme ottaa sen keskusteluun, on kuin valtava kivireki olisi irroitettu harteilta. Energiaa vapautuu ja fokus suuntautuu jälleen oikeisiin, niihin tuottaviin, asioihin. Yhteisesti jaettu pelko pitää pahimmillaan koko organisaatiota aloillaan estäen eteenpäin menon. Se saa energiaa vievät tunteet valloilleen ja ihmiset varpailleen. Tunnistatko sinä työyhteisöstäsi jotain ehkä yhteisestikin jaettua pelkoa, josta yhdessä vaikenette? Mitä tapahtuisi jos se nostettaisiin pöydälle?

“Pelkoja kohti” on kivulias, mutta loppuviimein antoisa reittivalinta. Usein pysähtyminen näiden ensisilmäyksellä epämiellyttäviksi koettujen asioiden äärelle, tuottaa positiivisen lopputuloksen vapauttaessaan lisää tilaa pääkoppaamme – ja kuka tietää ehkä jopa saa sinut päästämään irti pelostasi. Ota hetki aikaa ja kysy itseltäsi seuraavat kysymykset:

- Mitä sinä tällä hetkellä pelkäät?
- Rajoittaako pelko jotenkin toimintaasi?
- Jos et pelkäisi tätä asiaa, miten elämäsi muuttuisi?
- Kenen apua tarvitsisit päästääksesi pelosta irti?
- Mikä estää päästämästä pelosta irti?
- Mitä voisit itse tehdä juuri nyt vapautuaksesi pelosta? Mikä olisi pienin mahdollinen step, jonka voisit ottaa?

Ota se.

Aitouden voima

Meissä ihmisissä on yksi piirre, joka näyttää vetävän toisia puoleensa magneetin lailla. Yksi sellainen, joka saa kahden tuntemattoman ihmisen lähentymään toisiaan ennennäkemättömän lyhyessä ajassa. Yksi, jonka kautta rakennetaan pitkiä, luottamukseen perustuvia yhteistyösuhteita, kumppanuuksia ja onnistuneita projekteja. Yksi, joka saa meidät suosittelemaan yrityksiä toisille. Yksi, joka saa meidät ostamaan jotain, mitä emme ajatelleet ostavamme. Se on aitous.

Rupesin miettimään viime viikkojen kohtaamisia, ihmisiä, joita olen tavannut työssä, kotona, kaupungilla, shoppailureissulla, lähi-Siwan hedelmäosastolla, leikkipuistossa, taloyhtiön pihatalkoissa ja apteekissa. Eteeni on sattunut pääsääntöisesti mukavia, valovoimaisia ja puoleensa vetäviä ihmisiä, joita kaikkia on yhdistänyt kyky olla aito. Tämä aitous on vienyt kohtaamisemme aivan uudelle tasolle ja synnyttänyt tapaamisista elämyksiä. Viereeni on toki tupsahtunut myös henkilöitä, jotka ovat vetäneet paksun verhon eteensä ja kurkkineet yhdellä silmällä esiripun takaa, ihmisiä, jotka eivät ole olleet paljaana kohtaamisissa eivätkä avoimia aidolle dialogille.

Ymmärrän valinnan verhoon kietoutumisesta, onhan aitona, omana itsenään olo todella pelottavaa touhua. Vedän itsekin verhoa eteeni silloin kun haluan erityisen paljon suojella itseäni. Koska kun olet aito, olet kaikki tavarat esillä, ja valmiina ottamaan milloin tahansa vastaan kommentteja/eleitä/ilmeitä/tunteita, jotka mahdollisesti satuttavat ydintäsi, identiteettiäsi. Helpompaa on suojata itsensä kankaanpalalla niin jää ainakin jotain pyhää itselle, jota toiset eivät ulotu sorkkimaan.

Tiedän paljauden tunteen oman ammattini kautta hyvinkin elävästi. Tiedän, miltä tuntuu olla stagella, heittäytyä menemään ja ottaa vastaan kaikki. Huh, karmivaa, mutta toisaalta ah, niin palkitsevaa! Joskus aikaisemmin olen myös valmentajana yrittänyt kääriytyä pikkuruiseen liinaan, yrittänyt pitää yllä sitä “hieman erilaista minää, valmentajaminää”, mutta todennut sen tien vielä kivisemmäksi ja vaikeammaksi – eihän ole olemassa mitään “valmentajaminää” ja “minää” – on vain minä, jossa saattaa painottua hieman eri kulmat eri tilanteessa, mutta joka ei milloinkaan voi irrottautua omista kokemuksistaan ja elämästään. Enkä enää haluaisikaan. En usko, että meidän on mahdollista saada toisia avautumaan jos emme itse ole täysin avoinna, siksi itselleni on vain yksi tapa tehdä työtä – aidosti. Olen huomannut, että vain niin saavutan myös täyden täyttymyksen ja tyydytyksen tunteen. Parhaimmillaan aitous on siis hirvittävän palkitsevaa.

Uskon, että tämä aitouden vaatimus ulottuu ammattiin kuin ammattiin. Lähes jokaisessa ammatissa on loppuviimein kyse toiseen ihmiseen vaikuttamisesta; teemme työtä, joka jollain tasolla vaikuttaa viimein jonkun ihmisen toimintaan. Jos haluamme jättää ihmiseen niin vahvan tunnejäljen ja kokemuksen, että hän palaa takaisin, meillä on vain aitouden tie valittavana. Kaikki päälleliimattu näkyy, kaikki verhot kyllä aistitaan, kaikki tekohymyt etäännyttävät. Myyntityötä tekevät tietävät tämän erinomaisesti. Meidän ei ole mahdollista vaikuttaa ihmiseen syvästi ja saada hänet hurmaantumaan meistä tai palvelusta, jota tarjoamme jos emme ole itse aidosti läsnä ja seiso 100%:sti asiamme takana.

Aitous on myös siitä mahtava voima, että sen avulla saadaan monia asioita anteeksi. Ja tämä on hyvä, koska kun olemme täysin omia itseämme, mokia sattuu. Kun heittäydymme, saatamme puhua vähän sekavia tai takellella suomen kielessä, mutta mitä väliä? Kaikki nämä itse asiassa lähentävät ihmistä entisestään. Inhimillisten mokien ja niistä seuranneen vilpittömän pahoittelun tai yhteisen nauruhetken ansiosta kaukaisista ja etäisistä jumalolennoista tuleekin tyyppejä, joihin voi samastua; myyjästä tulee ihminen, ostajasta tulee ihminen, valmentajasta tulee ihminen, esimiehestä tulee ihminen, äidistä/isästä tulee ihminen. Ihan vain siksi, että kun maskit riisutaan, jäljelle jää aina ihminen. Ja ihmiset tunnetusti vetävät toisiaan puoleensa.

Loppujen lopuksi, onko meillä muuta vaihtoehtoa kuin olla aito – silläkin uhalla, että se välillä sattuu?

RajatON

“Jos en kato sinua silmiin samalta tasolta, mukaan suhteeseemme tulee valta. Jos koen olevani tilanteessa vahvempi, voi moraalini sinua kohtaan kärsiä. Voi olla, etten minä pidä tilanteesta, se on minulle epämukava. Minä voin yrittää tehdä tilannetta sinulle mukavammaksi, pysähtyä tai antaa tilaa. Mutta pääsääntöisesti minussa herää ärsytys.

Jos koen olevani tilanteessa heikompi, alan irtaantua itsestäni ja käyttäydyn omituisesti. Mukaan tulee tunteita; ehkä häpeää, ehkä tunnetta etten tule kuulluksi omana itsenäni ja saatan syyttää siitä sinua.

Helpointa meille molemmille olisi, että katsoisimme toisiamme samalta tasolta. Molemmat kunnioittaisivat itseään ja toista. Kanava vuorovaikutukselle välillämme aukeaisi ja kohtaamisestamme tulisi antoisa. Molemmilla olisi selkeät rajat ja kunnioitus toisiamme kohtaan. Olisimme tilanteessa läsnä tasavertaisina kumppaneina.”

En ole psykologian superammattilainen, mutta ymmärrän jotain edellä mainituista tilanteista. Ihan omasta kokemuksestani ja tutkimusmatkoista. Erilaiset kokemukset elämässämme voi saada meidät hylkäämään omat terveet rajamme ja tunne, että joku vyöryy päällemme kuin höyryjuna, on läsnä arjessamme.

Työyhteisössä omien henkilökohtaisten rajojen asettamattomuus voi luoda ristiriitoja ja epäselvyyttä arkeen. Saatan kokea, että ”ainahan minä teen kaiken” ja kollegani ihmettelee asian tullessa esille, että “ethän sinä ole koskaan sanonut mitään ettetkö sinä haluaisi näitä töitä tehdä”.

Jokaiselle meille kuuluu vastuu oppia asettamaan rajamme. Ei ole ”huonoa asennetta” suunnitella ja hallita omaa arkea ja sanoa EI joillekin tehtäville. EI:n sanominen on omien ja toisten rajojen kunnioitusta, tasavertaista kumppanuutta ja avoimuutta. Se kertoo, että arvostat itseäsi ja muita.

Kokeilepa seuraavaa:

Mieti tilannetta, jossa sinä koet, että sinulla on vahvat omat rajat. Tilannetta, jossa koet mukavaa hallinnan tunnetta ja itsenäisyyttä. Merkkaa tuo tilanne mielikuvituksessasi johonkin kohtaan lattiaa tilassa, jossa nyt olet. Nouse seisomaan, NYT ja astu tähän kohtaan. Vedä sitten jana toiseen ääripäähän; johonkin tilanteeseen, jossa rajojasi on loukattu; tilannetta, jossa olet menettänyt hallinnan tai olet suostunut johonkin todella vastentahtoisesti. Lähde kävelemään janaa hitain askelin kohti hallinnan tunteen parasta paikkaa. Kuuntele kehoasi, huomioi ajatuksiasi askel askeleelta. Miltä tuntuu saavuttaa hallinnan tunne? Mitä kehosi kertoo?

Lähde kulkemaan taas hallinnan tunteesta kohti häirittyjä rajojasi. Voit asettaa matkalle rajapyykkejä: 1. Tässä ei vielä tunnu kauhean pahalle, mutta tässä kohdassa voisin jo oppia sanomaan: ”tämä ei tunnu oikealle”. 2. Tässä kohdassa rataa minä alan kadottamaan oman hallintani, tässä on punainen alue; tässä kohdin sanon aina ”EI”.

Näitä rajapyykkejä voi olla useampia, tärkeintä on että sinä löydät omasi ja viet ne arjessa käytäntöön.

Toinen ihminen ei voi lukea ajatuksiamme, sinun ja minun on viestittävä siitä mikä on soveliasta käytöstä meitä kutakin kohtaan. Kuten lasten kasvatuksessa, myös työyhteisössä, rajojen asettaminen kertoo rakkaudesta ja arvostuksesta itseämme ja toisiamme kohtaan.

Lapsia vai aikuisia?

Olipa kerran maailma, jossa johdettiin työtä ja prosesseja.  Nykyään johdetaan yhä harvemmin työtä, vaan ennemminkin ihmisiä, jotka työtä tekevät.  Työn muuttuessa koko ajan aineettomammaksi lienee aika alkaa öljytä koneen sijasta ihmisiä.

Menestyvässä ja Euroopan parhaaksi työpaikaksi valitussa Futuricessa on päästy seuraavalle tasolle.  Asioita ei johdeta, ihmisiäkään ei johdeta, vaan kulttuuria johdetaan. Mitä ihmettä, miten kulttuuria voi johtaa?

Tuomas Syrjänen, Futuricen toimitusjohtaja kiteytti eilen Aamulatauksessa hyvin oman näkökulmansa yrityksen menestystekijöistä kolmeen elementtiin, joista otan tarkasteluun yhden: Vapaus toimia. Kun toiminta on läpinäkyvää, niin että hallitus ja henkilöstö saavat samat tiedot samanaikaisesti ja kaikki tieto yrityksen asioista on jokaisen saatavilla, on henkilöstön helpompi ajatella ja tehdä päätöksiä.

Hui, aika pelottavaa, on ensimmäinen reaktioni tähän tietoon. Päähän nousee kysymyksiä. Voiko kaikesta puhua? Mitä jos yrityksellä ei mene hyvin ja henkilökunnalle tiedotetaan siitä? Lähteekö meiltä hyvät tekijät? Mitä jos he käyttävät tietoja väärin? Levittääkö joku tietoja ulkopuolelle?

Tuomas lainasi ajatusta ihmisten käyttäytymisestä avoimessa kulttuurissa näin: ”Hollannissa on vähemmän verhoja asuntojen ikkunoissa kuin meillä Suomessa. Tämä on johtanut siihen, että asunnot ovat siistiä.”

Kun kaikki tekemiset ja tiedot on kaikkien saatavilla, muuttuu esimiestyökin enemmän rooliksi, jonka näyttelijää voidaan vaihtaa. Kyse ei olekaan enää vallasta, sillä jokainen on vastuussa omasta tekemisestään. Silloin esimiehen ei ole syytä ottaa aikuisen roolia ja antaa työntekijöiden olla lapsen roolissa.

Haudataan hierarkia ja byrokraattinen johtaminen, annetaan tilaa avoimuudelle ja läpinäkyvyydelle sekä vapaudelle toimia. Luottaen tietenkin siihen, että olemme palkanneet meille aikuisia töihin.  Ja annetaan niiden lasten olla lapsia.