Etusivu
Sitouttaja on Valmennustoimisto Sitomo Oy:n ulkoiseen viestintään tarkoitettu yritysportaali. Portaali on luotu asiakkaidemme, yhteistyökumppaneidemme, työntekijöidemme sekä suuren yleisön iloksi, tietolähteeksi ja keskustelupaikaksi.

Ihmisyydestä

Ihminen on ihanan monimutkainen olento. Tätä monimutkaisuutta tulee vain liian harvoin pohtineeksi. Kiireen keskellä painamme menemään ja unohdamme pysähtyä. Juoksemme palaverista palaveriin, vastaamme sähköpostiin ja puheluihin, haemme lapset tarhasta, hoidamme kotitöitä, yritämme myös jossain vaiheessa urheilla, nähdä ystäviä ja tavata sukulaisia. Tämän kaiken keskellä unohtuu helposti se tärkein – itsemme kuuntelu.

Unohdamme kuunnella kehoamme, ajatuksiamme ja tunteitamme. Unohdamme pysähtyä katsomaan taakse päin ja kurkkaamaan kohti tulevaa. Unohdamme katsoa itseämme. Menemme vain – kovaa ja korkealta. Silti jossain syvällä korvien välissä soi: ”tiedän, että minun pitäisi pysähtyä, MUTTA KUN…” Viime keskiviikon Aamulataus sai minut pysähtymään ja miettimään missä minä olen nyt. Mikä minut on tähän tuonut? Mitä koen, tunnen ja ajattelen juuri nyt? Mitä kehoni kertoo minulle minusta itsestäni? Pysähdyin.

Tunnustan; jäin kiinni lievästä itsepetoksesta. Havahduin, että positiivisten uskomusten lisäksi olin syöttänyt itselleni myös muutaman negatiivisen uskomuksen, joihin olen ruvennut uskomaan ja pitämään niitä totena. Olin uskotellut, että on ok tukea ja kuunnella kaikkia, mutta unohtaa se tärkein – itsensä kuunteleminen. Olin uskotellut, että on ok, etten ehdi liikkumaan niin paljon kuin tarvitsisi tai näkemään ystäviä niin paljon kuin haluaisi. Olin uskotellut, että on ok sanoa kaikkeen ”kyllä” vaikka todellisuudessa olisi pitänyt sanoa ”ei.” Havahduin, että eihän se näin mene! Itseäni eteenpäin vievien uskomusten rinnalle oli ilmestynyt pieni lastillinen uskomuskuonaa. En ollut kuunnellut kehoni merkkejä tai alitajuntani viestejä tarpeeksi tarkkaan muutamaan kuukauteen… Niinpä lähdin kuona-astian tyhjennystalkoisiin.

Jos Sinä pysähdyt miettimään itseäsi niin mitä huomaat? Oletko sinä kerryttänyt itsellesi uskomuskuonaa? Onko sinulla uskomuksia, jotka ovat palvelleet sinua ehkä joskus, mutta et ole tarkastanut niitä enää aikoihin? Milloin olet viimeksi pohtinut, palveleeko uskomuksesi enää sinua? Ovatko uskomuksesi relevantteja? Vievätkö ne sinua eteenpäin?

Me kannamme mukanamme luontaista temperamenttia, lapsuuden oppeja ja tapoja, ympäristön muokkaamia arvoja ja toimintamalleja sekä geeneissä kulkevia viisauksia. Me luomme itsellemme uskomuksia, toimintatapoja ja ajattelumalleja. Ja meidän on mahdollista muuttaa niitä. Se juuri ihmisyydessä on niin tavattoman hienoa. Meillä on kyky oppia! Kuinka upeaa onkaan kokea jotain, joka jättää jäljen ja jonka johdosta rupeamme pohtimaan, havahtumaan ja heräämään. Ja siitä seurannutta oppimisen tunnetta ei voita mikään! Minä opin tällä viikolla tarkastelemaan omia, itselleni syöttämiä uskomuksia uusin silmin. Uskomukset vievät parhaimmillaan meitä eteenpäin, mutta pahimmillaan ne jarruttavat meitä. Pidän Kyle Maynardin koskettavaa tarinaa erinomaisena esimerkkinä siitä, mikä voima eteenpäin vievillä uskomuksilla on. Niitä meidän tulee syöttää itsellemme.

“Kun uskot, kaikki on mahdollista.”

- Tarja Kivistö


Tietoja Tarja Kivistö
Tarja on ihmisyydestä, hyvinvoinnista ja oppimisesta kiinnostunut valmentaja, jota ajaa eteenpäin vahva halu auttaa ihmisiä kasvamaan ja kehittymään.

Kommentit

  1. Peppi kirjoitti:

    Mikä kumma siinä on, että yritysmaailman immeiset on saatu puhallettua mukaan 1900-luvun alun pakkotyöhön? Silloin pakottavana tekijänä oli murun saaminen rinnan alle, nykyään henkinen paine. Ihan pomotason ihmiset ei tajua, että kaikessa ei tarvitse olla mukana. Käsittämätöntä, että ei ymmärretä, että luovuus syntyy chillailusta!

    Kohdalleni on elämänsattumusten myötä suotu aikaa ajatteluun ja olen kokenut suurimman ahaa-elämyksen tammikuussa 2012 lueskeltuani inspiroivien ihmisten kolumneja ja tieteellisiä tutkimuksia oikein ajan kanssa. NYT tiedän, mitä haluan näillä minulle suoduilla lahjoilla ja hankkimallani koulutuksella muille antaa. Olen niin onnekas! Tämä ei tule tapahtumaan heti, vaan sitten, kun sen aika on. Vierestä tässä seuraan, kun lähipiiri silmänaluset mustina kirmaa paikasta toiseen, puhelin pirisee ja lapset viettävät aikaa tarhassa yli sen sallitun 9 tuntia. Olennaista on keskittyä. Vaikka yhteen.

    Mielenkiintoista on, että kuolinvuoteellaan suomalaiset miehet katuvat eniten eniten sitä, että eivät viettäneet aikaa lastensa kanssa, kun nämä olivat pieniä. Lue edellinen lause uudelleen.

    Elämme aikaa, jolloin vähemmän ja vähemmän sukupolvien tieto (edes sosiaalinen tapakulttuuri) siirtyy suuliisesti kädestä pitäen “isältä pojalle” (koskee kaikkia sukupuolia). Samalla geneettistä perimäämme pommitetaan lukuisilta tahoilta, halusimmepa tai emme. Tuota perimää, jossa yksi pieni mutaatio voi olla kohtalokas koko yksilön eloonjäämiselle.
    Ei negatiivisten tunteiden tunteminen ole paha asia. Me tarvitsemme tässä elämässä näitä ihmisiä. Jos kaikki olisivat koko ajan täynnä pelkkää myönteistä hypetystä, niin moni hyvin tärkeä asia menisi aivan persiilleen. Maantiekiitäjät tarvitsevat sivupainoja. Minäkin olen selvittänyt muutaman vaikean haasteen erinomaisesti, vaikka takaraivossa on koko ajan ollut tunne, että ei tästä mitään tule. Pääasia, että tekee parhaansa. Aina ei tarvitse yltää huippuun, koska perfektionisti uupuu. Aina.

    Ihminen ei ole viimeisen 60 vuoden aikan muuttunut geneettisesti niin, että “sata lasissa” juoksevat pärjäisivät elämän pitkällä juoksulla. He kuolevat nuorina. Savannilla he juoksivat leijonan kitaan “mä ekana tuonne”. Tänä päivänä sitten kännykkä korvalla paareilla Acutan aulaan sydänkohtaukseen alle 40- vuotiaina. Tai aivot sammuvat “työuupumuksesta”. Eivät he tietoisesti valikoidu sellaisiksi, vaan he ovat niitä, joiden aivot eivät osaa kuunnella, he eivät lepää yöllä, sairaina tai lomilla, eivätkä käytä hyödyksi (lepooon ja lasten kanssa olemiseen) äitiys-ja isyyslomiaan.

    Suomalaiset miehet katuvat kuolinvuoteillaan eniten sitä, että eivät viettäneet aikaa lapsiensa kanssa, kun nämä olivat pieniä. Kutsuisin tätä miesten biologiseksi kelloksi. Tikittääkö se tänään myös meille naisille?

  2. sitomo kirjoitti:

    Kiitos kommentistasi, Peppi! On erittäin hyvä pysähtyä pohtimaan näitä asioita. Pysähtyä itsensä äärelle. Pysähtyä tutkailemaan mitä sieltä löytyy. Pysähtyä tarkastelemaan omaa elämääsä ja ympäristöään, jossa elää. Pysähtyä miettimään, miten elää. Pysähtyä vain.

    Pysähtymisen kautta usein oivaltaa jotain suurta, ja siksi toivon sitä mahdollisuutta kaikille. Ei kukaan varmastikaan halua päätyä sinne Acutaan alle 40-vuotiaana sydänkohtauksen saaneena tai jäädä työuupumuksen takia sairaslomalle. Silti monen tie valitettavasti vie sinne. Väsymys ja loppuun palaminen tulevat usein hiipien. Vähän pidennetään työpäivää, vähän otetaan omasta ajasta pois, vähän karsitaan yhteisestä perheen ajasta – ja ennen kuin huomaammekaan vähästä on tullut paljon. Ja silloin olemme jo todella vaarallisilla vesillä. Ihmisellä on uskomaton kyky sietää todella kauan hitaasti heikkenevää tilaa, koska olemme hyviä ummistamaan siltä silmämme. Emme halua/pysty näkemään sitä, mihin suuntaan olemme menossa. Sitten kun siihen havahdumme, olemme usein jo valitettavasti todella syvällä, josta ylösnouseminen on toki mahdollista, mutta kivuliasta.

    Kunpa tuntisimme paremmin mitä elämältä haluamme, mikä meillä on tärkeää ja miten sitä toteutamme. Kuten sanoit, silloin on todella onnekas kun tietää mitä haluaa.

    Aamulatauksessa kävimme erinomaisen keskustelun arvoista; useat ihmisethän sanovat tärkeämmäksi arvokseen terveyden. Silti he tupakoivat, eivät liiku, tekevät ympäri vuorokauden töitä ja syövät epäterveellisesti. Herää kysymys, onko kyseinen arvo silloin todellinen arvomme, jos emme elä sen mukaan?

    -Tarja

Speak Your Mind