”Heinäkuussa Suomi on kiinni.”

Myös meillä Sitomolla on totuttu pitämään heinäkuuta lomakuukautena, jolloin talo todella on kiinni. Tämä on tapa, josta varmasti keskustellaan ja jota myös kyseenalaistetaan. Olemme kuitenkin huomanneet, että tämä tapa toimii meille varsin hyvin. Jokaisella yrityksellä on oma tapansa ratkoa ja handlata kesäkausi. Ainoa tapa selvittää omat mahdollisuudet on kerätä ideat yhteen laariin, ja poimia niistä se, joka on tarkoituksenmukaisin ja juuri meille sopivin.

Näin kesän kynnyksellä onkin hyvä pysähtyä haastamaan omia uskomuksia ja löytää uusia tapoja kesäkauden toimintaan. Miten voimme kääntää usein lomakautta leimaavan haasteen, henkilöstön vähyyden, mahdollisuudeksi? Ehkäpä näin:

• Haetaan merkitys tekemiselle! On se sitten toimiston suursiivo tai myynnin kampanja
• Annetaan aidosti mahdollisuus/vastuu sijaiselle, hän voi yllättää meidät positiivisesti
• Luodaan tunnelma, joka ruokkii tekemistä. Heinäkuussa voidaan leikitellä ja kokeilla rohkeasti uutta!
• Laitetaan myös itsemme likoon, vain niin voimme odottaa sitä muilta
• Worst case scenario – kriitikko meissä löytää kuopat, mutta estääkö pelko jopa tekemisen?
• Viestitään selvästi mitä haluamme tapahtuvan, minkä haluamme olevan lopputulos. Tämä siivittää meidät siihen.

Yksi hyvä keino uskomusten haastamiseen on myös sanoittaa ajattelua eri tavoilla. Voit sanallistaa ”omaa heinäkuutasi” uusiksi esimerkiksi näin:

” Heinäkuussa ei kauppa käy”
” Usein kauppa ei käy heinäkuussa”
” Toisinaan kauppa ei käy heinäkuussa”
” Kauppa käy toisinaan heinäkuussa”
” Usein kauppa käy heinäkuussa”
” Heinäkuu on huippukuukausi myynnissämme”

Mikä vaikutus lauseen muuttamisella on ajattelullemme ja toiminnallamme? Uskallammeko kokeilla – vai annammeko kriitikon jyrätä koko heinäkuun?

”Anna inspiraation iskeä hetkessä”, sanoi Salvador Dalikin. Kesä on mitä mahtavin hetki toteuttaa inspiraatiota! Let’s do it!

Oma pohdiskeluni aamun aikana keskittyikin siihen, että luottamuksen eteen joutuu tekemään töitä koko ajan. Fakta on, että toisinaan puhkumme itseluottamusta; tiedättekö, sellaista järkähtelemätöntä paloa ja luottoa omaan tekemiseen, ettei mikään voi sitä nujertaa. Mutta toisinaan – you know… luottamusta täytyy kaivelemalla kaivella ja silti mielen valtaa epävarmuus. Ah, ihana ihmisyys! Töitä luottamuksen eteen olen varmasti tiedostamattani tehnyt koko ajan, mutta Aamulatauksessa tulin siitä enemmän tietoiseksi. Ehkä tämän tiedostamisen kautta voin vaikuttaa siihen tulevaisuudessakin paremmin.

Silloin kun arjessa tulee onnistumisia toisensa perään on helppo luottaa itseensä eikä ole tarvetta epäillä itseään, myymäänsä tuotetta tai palvelua.  Mutta se, ”kuinka hyvin mulla menee”, punnitaankin niissä hetkissä kun asiat eivät suju parhaimmalla mahdollisella tavalla: kun asiakas ei osta, kun kaupat pitkittyy, kun näkökulmien vaihto tai tarpeiden löytäminen hankaloituu.

Oman uskomukseni mukaan tällaisissa tilanteissa ainakin hetkellinen luottamuksen katkeaminen omaa itseään, yritystä tai myytävää tuotetta tai palvelua kohtaan juuri tapahtuu. Tällöinhän myyjä menee peilin ääreen, eikö? Mitä siellä peilin ääressä on syytä tehdä? Ruoskia itseään? Vai motivoitua hyvän  kautta?

Sanna toi aamussa esille pettämättömän itsensä johtamisen työkalun, hallinnan ympyrän, jonka itse koen olevan loistava menetelmä itsetutkisteluun ylipäätään. Maailmaa helposti tulkitsee aikaisempien kokemusten mukaan pysähtymättä miettimään, mikä on oikeasti totta ja mihin itse voi vaikuttaa. Ja puolestaan, mille asioille ei voi mitään, mistä vain kannattaa luopua. Purkamalla tilanteen hallinnan ympyrän eri kehille, pystyy suuntaamaan fokusta oikeisiin asioihin – ja edesauttamaan luottamuksen vahvistumista.

Täytyy kuitenkin muistaa, että vain ajattelemalla ja luettelemalla asioita emme ole vielä missään. Näistä täytyy seurata välitön TOIMINTA. Mitä se toiminta on, se on kullekin yksilöllinen asia. Varmaa on, että toimintaa pitää olla. Vasta sen jälkeen puhumme jostakin konkreettisesta, jota sitten voimme tulkita onnistumisena ja askeleena eteenpäin.

Näin minä huollan suhdettani omaan luottamukseeni. Miten sinä teet sen?

Omassa elämässäni pelot olivat aiemmin valitettavan läheistä seuraa.  Pelko ja siitä seuraava epävarmuus eivät ole olleet minua suojelevia kumppaneitani vaan pikimmiten hidastavia ja lannistavia seuralaisia. Nyt kun aikuiselämää on n. 20 vuotta takana, minusta tuntuu, että olen pelkojeni  kanssa hyvinkin sinut. Paras keinoni päästä eroon ei-rakentavista ajatuksistani on ollut se, että olen tunnistanut ja rehellisesti tunnustanut pelkoni itselleni. Yhtä tärkeää on ollut tietoisesti olla tottelematta pelkojani ja tehdä asioita, joiden kautta olen voinut todistaa itselleni, etteivät ne toteudu.

Itselleni silmiä avaavin huomio on ollut se, että itse asiassa pelkäsin kauan onnistumista ja koin, etten ansaitse sitä. Olin jo hyvin nuoresta tyypillinen suorittaja, joka ei onnistumisen jälkeen tuntenut iloa vaan lähinnä huojennusta. En koskaan pysähtynyt tuulettamaan itselleni vaan välitön ajatus tietyn tason saavuttamisen jälkeen oli: ”Mitäs sitten, missä on seuraava tavoite?” Itseensä luottava ei ollut niiden adjektiivien joukossa, joilla olisin itseäni kuvaillut. Lukioaikana olin hyvin kiinnostunut mainosalasta, mutta koska sitä ei voinut opiskella pääaineena Suomen yliopistoissa, niin hylkäsin kaupallisen alan opiskeluhaaveet kokonaan, sillä älyni ei mielestäni riittänyt pääsykokeisiin. Pikakelauksella kolme vuotta eteenpäin ja löysinkin itseni pänttäämässä kauppatieteellisen tiedekunnan pääsykoekirjoja. Sinä keväänä jouduin kokonaan uudelleen ohjelmoimaan ajatukseni. Parhaiten prosessia kuvasi se, että tunsin kirjaimellisen kliseisesti olevani kalliolla, jolta oli pakko hypätä ja uskoa, että minua kannatteleva varjo aukeaa ajoissa. Jouduin myös käsittelemään sisäistä pelkoani siitä, etten kestä onnistumista (tässä tapauksessa opiskelupaikan saamista) vaan pääni hajoaa. Onneksi minulla oli mahdollisuus todistaa itselleni, että saadessani myöntävän opiskelupaikkatiedon yliopistosta, kestin sen –toki liikuttuen, mutta en hajoten. Suurena apuna tässä oli Esa Saarisen ja Curt Lindströmin ”Poppamies” –kirja, joka kertoo Suomen jääkiekkojoukkueen v. 1995 voittamasta kullasta. Suosittelen kirjaa todella lämpimästi; teos kertoo upealla tavalla sitoutumisesta, yksilön ja joukkueen onnistumisesta eikä sisältö ole vanhentunut tippaakaan 18 vuoden aikana.

Onnistumisen pelkooni on vaikuttanut myös se, että olen joutunut tietyssä vaiheessa ns. himmaamaan eli pitämään kynttilää vakan alla. Pelkäsin, että onnistumalla, olemalla itse parempi  pahoittaisin toisen mielen. Tästä ajattelutavasta ei seurannut mitään hyvää itselleni eikä toiselle. Seuraava Marianne Williamsonin ajatus on hyvin voimaannuttava; olemalla täysin oma itsensä, vapauttaa myös toiset loistamaan.

Onnistumisen esteistä kertoo hyvin myös seuraava tarina ruotsalaisesta golflegendasta, Annika Sörenstamista. Annikan uran alussa hänen valmentajansa kiinnitti huomiota siihen, että vaikka kilpailu oli sujunut hyvin, niin kierroksen loppuvaiheessa Annikan taso laski selvästi. Keskustelujen pohjalta valmentaja sai selville, että Annikaa hirvitti puheosuus, jonka voittaja joutuu pitämään kilpailun jälkeen. Tällä erittäin lahjakkaalla pelaajalla oli siis itse peliin liittymätön pelko, joka esti häntä onnistumasta. Voittopuhetta harjoiteltiin, jolloin myös uskallus voittamiseen kasvoi. Naisten 72 PGA-turnausvoittoa ja kymmenen major-titteliä kertovat omaa kieltään Annikan voittamisen taidosta.

Yksi pelkoon liittyvistä huomiostani on ollut se, että tietyissä tilanteissa toiset saattavat projisoida omia pelkojaan meihin. Usein he tarkoittavat hyvää eivätkä halua meidän epäonnistuvan. Ajattelisin kuitenkin niin, että meillä jokaisella on oma polkumme maailmassa, ja suurta lähimmäisen rakkautta on valaa toisiimme uskoa ja rohkeutta kulkea sitä pitkin. Arnold Schwartzenegger on viitannut asiaan hiukan ronskimmin: “If I had listened to the naysayers I would still be in the Austrian Alps yodeling.”

Nina esitti mielenkiintoisen ajatuksen siitä, että suurimmat pelkomme saattavat edustaa juuri niitä asioita, joita eniten haluamme. Vaatii rohkeutta myöntää itselleen, että on valmis suurempiin työhaasteisiin tai vaikkapa vaihtamaan kokonaan alaa. Samalla pelkää kaiken saavutetun menettämistä; mitä enemmän on saanut, sitä pahemmalta menettäminen tuntuu.

Omassa elämässäni olen kokenut myös päinvastaisesti eli olen saanut juuri sitä, mitä olen eniten pelännyt. Taloudellisten asioiden suhteen erittäin turvallisuushakuisena menetin työpaikkani tuotannollisten ja taloudellisten seikkojen takia. Samalla odotin esikoistani. Myöhemmin kahden lapsen äitinä mieheni aloittaessa omaa yritystään minut lomautettiin. Yllättävintä oli kuitenkin se, että kuinka suurimpien pelkojen toteutuminen toikin elämääni valtavasti positiivisia kokemuksia. Irtisanomisen jälkeen tein työtä markkinoinnin opettajana pääsykokeisiin valmentavassa yrityksessä. Työkokemus osoittautui yhdeksi elämäni antoisimmista –arvaattehan, että opetin myös rohkeudesta uskoa ja kestää oma onnistuminen? Lomautuksen aikana havahduin siihen, että raivoisasti uutta työtä hakemalla, verkostoitumalla ja keksimällä itselleni ”Haen työtä” –käyntikortin, tunsin olevani enemmän elossa kuin pitkään aikaan.  Aloin pohtia alan vaihtoa, joka myöhemmin toteutuikin. Ja mitä taloudelliseen turvallisuuteen tuli, rahat eivät loppuneet missään vaiheessa. Itse asiassa intouduin jopa kirjoittamaan blogikirjoituksen siitä, kuinka lapsiperhe pärjää kesälomalla pienemmällä budjetilla.

Lopuksi eniten mieleeni jääneitä Ninan ajatussyötteitä: ”Vähän päivässä on paljon elämässä. Taito voittaa taistelematta. Ihminen on ainoa olento, joka rakentaa itse ajatuksillaan kalterit itselleen. Kiitollisuus on viisain tunne missä tilanteessa tahansa. Rohkeutta rakkaudesta käsin. On eri asia tehdä päätöksiä pelosta kuin ilosta. Maailma resonoi sitä, mitä ajattelemme itsestämme. Mikä salainen pelko tai ajatus estää omaa kehittymistäni? Mikä olisi parempi ajatus niiden tilalle? Maailma järjestää asioita, mutta voisinko itse nopeuttaa tapahtumia omalla toiminnallani?”

- Marinka Wieru

Marinka Wieru toimii asiakkuuspäällikkönä Kotosalla Säätiössä. Marinka on ollut kiinnostunut itsensä kehittämisestä lukioajoista saakka, jolloin hän luki Ritva Enäkosken kirjan: “Hinku, halu ja haba – miten bodaan henkisen kantin kestäväksi.” Seniorimarkkinoiden lisäksi hänen intohimoihinsa kuuluvat aikakausilehdet, toiminnallinen treeni ja elokuvat.

Nostin käteni ja pyysin saada keskeyttää ja kysyä yhden kysymyksen:
“Kumpi mielestäsi on parempi edellytys onnistumiselle: se, että on epäonnistunut kerran vai se, että on onnistunut kerran aiemmin?”

Työelämässä olen itse monialasarjayrittäjänä tehnyt molempia, useamman kerran, joten halusin testata mitä mieltä sijoittajanäkökulmaa edustava herra oli kysymyksestäni.

Puhuja vastasi: “Hyvä kysymys. En itse asiassa osaa sanoa. Mitä mieltä itse olet asiasta?”

Perustelematta omaa vastaustani mielessäni sen pidemmälle, vastasin intuitiivisesti:
“Se joka on onnistunut, koska epäonnistuminen ei opeta onnistumaan, vaan välttämään uutta epäonnistumista.”

Aloin pohtia asiaa kunnolla oikeastaan vasta tämän jälkeen. On totta, että epäonnistuminen, todennäköisemmin kuin onnistuminen, muokkaa asenteen nöyräksi ja antaa tervettä suhteellisuudentajua. Motivaatio on erilainen kuin menestykseen jo tottuneilla. Monilla toistuvasti onnistuneilla on havaittavissa ylitsevuotavaa itseluottamusta ja hiukan hämärtynyttä todellisuudentajua. Toisaalta kyse on myös siitä, että kun taloudelliset realiteetit eivät ole ensi- eivätkä toissijainen kriteeri valinnoille, ihminen alkaa toimia vapautuneemmin ja tekeminen ohjautumaan vapaammin kohti asioita, joihin ihmisellä on luonnollinen mielenkiinto.

Kuitenkin, olen sitä mieltä, että voittamaan, tai menestymään, oppii vain voittamalla. Voittamalla monta kertaa peräkkäin. Todellinen menestys ei ole kertaluontoista onnistumista, vaan uudelleen ja uudelleen toistuva sarja onnistumisia. Kertaalleen, tai ehkä parikin kertaa, voi onnistua myös tuurilla, mutta toistuvasti ei.

Urheilussa puhutaan usein voittamaan oppimisesta. Konkurssi-ajattelun analogiallahan häviäminen opettaisi voittamaan. En oikein usko siihen. Urheilussa tappion välttäminen tarkoittaa sitä paitsi tasapeliä. Tasapelejä pelaamalla emme kuitenkaan pitkällä tähtäimellä saavuta menestystä. Todellisia menestyjiä ovat ne, jotka oppivat voittamaan toistuvasti, ja vielä senkin jälkeen kun ovat jo voittaneet kaiken. Ja tällä ei tarvitse olla mitään tekemistä ahneuden kanssa sen enempää urheilussa kuin liike-elämässäkään.

Ei pidä unohtaa, että voittamisessa, kuten kaikessa muussakin ihmisten välisessä toiminnassa jaetaan “tyylipisteitä” mukana olijoiden ja sivusta seuraajien keskuudessa. On mahdollista voittaa ja menestyä synnyttämättä fiilistä, että se tapahtuisi jonkun toisen kustannuksella tai olisi joltakin toiselta pois. Voittaa voi toki myös häikäilemättömästi ajattelematta seurauksia. Sen vuoksi toisia myös arvostetaan enemmän kuin toisia.

Kokemukseni mukaan ajattelemme liian harvoin omaa suhtautumistamme asioihin ja erityisesti näkökulmaa menestymisen lähkökohtista ajatellen. Jos vain hiukan kärjistetään, heikkouksien kehittämiseen keskittyminen on tappion välttämistä ja vahvuuksien kehittäminen todellisten menestymisen edellytysten luomista. Asetamme riman yleensä tasolle, johon johtavan polun kykenemme hahmottamaan. Kuitenkin, poikkeukselliset menestystarinat syntyvät kerta toisena jälkeen sellaisista tilanteista, joissa visio on ollut selkeä mutta polku kohti visiota varsin kivinen ja alkuvaiheessa hämärän peitossa. Riman asettaminen “ihan ok” -tasolle on helppoa, jotta emme ainakaan joka kerta sitä tiputtaisi. Joskus olisi ehkä kuitenkin paikallaan yrittää myös ennätystä. Ja ennen kaikkea uskoa siihen, että ennätys voi syntyä koska tahansa, jos todella yrittää.

Mielestäni paras kiteytys tästä asiasta löytyy jälleen rakastamistani quoteista kysymyksen muotoon käännettynä. Tätä voi jokainen hiljaa mielessään miettiä ja pohtia miten se näkyy meidän itse kunkin päivittäisissä valinnoissa:

“Do you really play for not to lose or do you play to win?”

Kiteytimme muutama viikko sitten Sitomon palveluita ja maailmankuvaa ja suustani putkahti aiemmin kuulemani lause:

“Menestyjä, olipa menestys millaista tahansa, on ihminen, joka uskaltaa
sallia omien tunteidensa tuen sille, mitä on tekemässä.”

Mutustelimme ajatusta porukalla hetken. Kävimme sen läpi uudelleen. Näinhän se itse asiassa on. Mutta mikä siinä on niin vaikeaa, tai oikeastaan kai pelottavaa?

Kuinka moni meistä voi sanoa tunteneensaa intohimoa viimeisen kuukauden aikana? Millaista se olikaan? Mitä kohtaan tunsit intohimoa? Tarkkaa tilastotietoa minulla ei tästä ole mutta väittäisin, että merkittävä osa meistä ei ole aikoihin tuntenut intohimoa, tai uskaltanut tuntea sitä. Uskon sen liittyvän siihen, mihin uskallamme antaa itsellemme luvan. Hyvin monilla meistä on voimakas käsitys siitä, miten asioiden pitäisi mennä. Ja ääripäät eivät kuulu siihen. Emme ole varmoja pystymmekö hallitsemaan itseämme, jos annamme tunteillemme enemmän valtaa. Emmehän me nyt herranjestas voi kaiken muun kustannuksella heittäytyä yhden asian pariin totaalisesti. Tarvitseeko ensimmäisen reaktion olla kuitenkaan vastakkainasettelu jonkin muun asian kanssa? Ei kai intohimo automaattisesti ole pois jostakin muusta.

Yhteiskuntammekin tykkää keskiverrosta. Se on näennäishelppoa ja mukavaa. Ei tarvitse erottua, riittää kun on riittävän samanlainen kuin ympäröivät ihmiset. Käyttäytymistämme ohjaa usein enemmän epäonnistumisen pelko kuin menestyksen halu. Kuinka monta menestynyttä (enkä tarkoita tällä pelkästään taloudellista menestystä) ihmistä tunnet, joista et voi sanoa, että he ovat melkoisia persoonia? Itselleni ei tule mieleen ketään. Neutraalius ja menestys eivät kulje käsi kädessä.

Eikö sitten riitä, että on onnellinen?

Riittää. Jos on sitä aidosti eikä väkisin yrittämällä. Onnellisuus ei synny tyytymällä, vaan kasvulla ja itsensä hyväksymisellä. Voiko olla onnellinen tuntematta intohimoa mitään kohtaan? En usko. En usko, että voi olla onnellinen sallimatta tunteidensa tukea ja niiden sisäistä vilpitöntä hyväksyntää omaa tekemistään ja elämistään kohtaan. Ja jos tunteille ei ole kohdetta, en usko, että onnellisuuden kokemuskaan on kovin voimakas.

Olen lukenut viime aikoina useita eri alojen menestyjien elämänkertoja. Kaikissa tapauksissa kyseessä on ollut tavalla tai toisella loputon ja kyltymätön kiinnostus jotain kohtaan. Sama tarina toistuu muusikoiden, taiteilijoiden, urheilijoiden ja liike-elämässä menestyneiden elämäntarinoissa. Kiteytys suhtautumiselle on intohimo. Intohimossa on kyse loputtomasta ja varauksettomasta kiinnostuksesta valittua asiaa kohtaan ilman itsesensuuria tai tarvetta ennalta asettaa itselleen hyväksyttyjen tunnereaktioiden hiekkalaatikkoa.

Mistä intohimo sitten syntyy? Se syntyy siitä, kun itsesensuuri antaa tunteille periksi ja sallii vilpittömän, sensuroimattoman kiinnostuksen ja voimakkaan tunnereaktion jotakin kohtaan. Se syntyy siitä, kun ihminen uskaltaa antaa tunteillensa luvan tukea sitä, mitä ensin salaa ja sitten julkisesti haluaa. Se on viime kädessä itsensä toteuttamisen tunnetäyttymys kullekin ykilöllisellä tavalla.

Intohimoa ei voi tuntea käsijarru päällä. Käsijarru ovat omat pelkosi.

Muutos.

Veikkaan, että joissakin meissä heräsi pelkoa ja toiveikkuutta, toisissa intoa, mutta silti epävarmuutta. Toisilla se tuntui kehossa jännityksenä, toisilla hyväksymisenä ja luottamuksena. Joillekin saattaa tulla ensimmäisenä mieleen kysymys “miksi”, toisille huudahdus “jes, nyt mennään!”, kolmas miettii miten se käytännössä toteutetaan ja neljäs suhtautuu lunkisti naureskellen, go with the flow-mentaliteetilla.

Muutos herättää meissä paljon tunteita, koska kyseessä on aina hyppy johonkin uuteen ja tuntemattomaan; emme täysin tiedä mitä aidan toisella puolella odottaa, mutta jos emme ota askelta, emme saa sitä ikinä tietääkään. Hyvä, parempi mahdollisuus voisi mennä sivu suun. Toisaalta, voimme notkahtaa hetkeksi myös taaksepäin jos suuntaamme “väärään”, mutta onko silläkään niin väliä? Opimme ainakin hirvittävästi. Askel kannattaa siis ottaa.

Askel, joka johtaa muutokseen voi olla pitkään harkittu, kaikilta kulmilta analysoitu ja suurella todennäköisyydellä kannattavaksi todettu. Tai sitten askel voi tulla yhtäkkiä, täysin puskista, ennalta arvaamatta, ilmestyä eteemme, jolloin emme kerkiä sitä miettimään vaan astumme vain. Step by step. Olen jopa kuullut, että nopeat, pakottavat muutokset ovat helpompia kuin harkitut, koska sillon turha kiertely ja kaartelu päättyy ja tekosyyt loppuu. Kun ei ole muuta mahdollisuutta niin askel otetaan, eikä siinä jäädä vatvomaan ja jossittelemaan.

Tapahtuu muutos sitten ennalta arvaamatta tai yhtäkkiä, on hyvä muistuttaa itseään, että kaikki tunteet on sallittuja ja kaikilla on myönteinen merkitys, vaikkei se heti näkyisikään. Koska muutoksessa on aina kyse kulttuurin muuttamisesta; ajatusten, uskomusten, toiminnan ja totuttujen tapojen muuttamisesta, on selvää, että jotain lähtee liikkeelle meissä ihmisissäkin. Usein ensimmäisenä mielessä on epävarmuus tai pelko. Ja tämä on täysin luonnollista. Saakeli, kyllähän se saa ottaa päähän jos en voi enää toimia tavalla, joka oli minulle niin kovin rakas ja tuttu vuosien ajan! Usein jo sen myöntäminen, että muutos pelottaa, vapauttaa voimavaroja varsinaisen muutoksen toteuttamiseksi. Ei tarvitse pitää yllä jotain muuta roolia ja miettiä, olenko ainoa, jota muutos pelottaa… Et ole.

Mukavan piehtaroinnin ja vastustuksen jälkeen on kuitenkin tärkeää osata päästää irti. Muutos ei ole mahdollista ilman, että päästämme jostain otteen irti ja tartumme toiseen. Pelot on voitettava ja eteenpäin lähdettävä. Nyt tarvitaan sitä innostumista, tunteenpaloa, rohkeutta ja tukea matkan varrelle. Ja kaikissa meissä on tätä… kun vain sen löydämme ja annamme sille mahdollisuuden.

Helpommaksi omien voimavarojen löytäminen tulee kun saamme siihen tukea toinen toisiltamme. Voimme sytyttää toisemme liekkeihin ja saada toisemme antautumaan muutoksen mahdollisuudelle keskustelemalla asioista – myös niistä vaikeista. Yhdessä rintamassahan tässä ollaan. Joukkueenahan me kokeilemme nyt uutta reittiä, uutta tapaa toimia. Jos kaikki eivät ole mukana, on matkan toteuttaminen vaivalloista. Muutos helpottuu huomattavasti kun saamme jengimme syttymään ja pystymme kaivamaan esiin sen suomalaisen sisun ja periksiantamattomuuden: “Ny mennään eikä meinata, perkele!”

Kasvu vaatii pirusti töitä, kunnianhimoa ja rohkeutta sekä katseen kääntämistä ihmisiin. Kasvuun ei tunnu olevan oikotietä vaan kasvun tie pitää kokea kasvukipuineen ja aallonpohjineen. Aamun keskustelut herättivät itseni muistamaan, että kasvua syntyy vain siitä, että teemme oikealla tavalla suunnattua työtä yhteisen tavoitteen eteen ja nostamme toinen toisiamme uudelle tasolle kerta toisensa jälkeen. Mutta miten se tapahtuu?

Palautteen avulla. Palautekulttuuri on kriittisimpiä asioita yrityksen kasvussa. Ei kuitenkaan riitä, että osaamme antaa palautetta, ei vaikka se kuinka olisi oikeaoppista, oikein suunnattua ja säännöllistä jos vastapuoli ei osaa ottaa sitä vastaan. Jos vastapuoli ei nappaa mitään mitä kerron, miksi edes vaivaudun? Se on sama kuin puhuisin tyhjälle teollisuushallille. Palautteen antamisen ohella palautteen vastaanottaminen on taito, jota ainakin itse haluan oppia yhä enemmän ja enemmän. Miten saisimme pidettyä itsemme täysin avoimena, miten kuulisimme sen mitä toinen sanoo, miten poimisimme ne tärkeimmät ja miten tekisimme tämän kaiken niin, että se näkyisi myös toiminnassamme?

Lukujen avulla. Ei siitä mihinkään pääse, että luvut kertovat totuuden silloinkin kun itse haluaisimme katsoa jonnekin muualle tai nähdä asian toisin. Ne kertovat siitä, missä olemme onnistuneet ja mitä olemme oikeasti saaneet aikaan, ei siitä, mitä kuvittelemme että olemme saaneet aikaan. Lukujen tuijottaminen ei kuitenkaan yksin tuo auvoisuutta eikä se takaa kehittymistä ellemme osaa käyttää niitä hyödyksi oikein.

Sitoutuneen tiimin avulla. Aamulatauksessa päädyimme siihen, että kaiken näiden kasvuelementtien takana on kuitenkin aina ihminen. Ja ellei ihminen toimi, ei muuten toimi yrityskään. Ihminen on se, joka antaa palautetta ja ottaa sitä vastaan, joka tuottaa luvut, ja tekemisen, jota luvut mittaavat ja joka mahdollistaa koko tiimin kasvun. Innostuneet ja työhönsä sitoutuneet ihmiset ovat korvaamatonta pääomaa!

Eiköhän siis lähdetä kasvun tielle, rohkeasti ja härkää sarvista tarttuen, draivilla ja innolla. Ja otetaan vielä samanmielinen joukkue matkaan, sillä yksin voimme tehdä vaikka mitä, mutta yhdessä voimme tehdä mitä vain.

Aluksi kävimme läpi kasvuun liittyviä määritelmäsisältöjä aamun valmentajana toimineen Tarja Kivistön johdolla. Kasvuun liittyy aina 1) luopumista; joudumme jättämään taaksemme tutut ajatusmallit ja vanhat toimintatavat.  Kasvuun kuuluu myös 2) kärsimys, kipu ja epämukavuusalueella oleminen. Lisäksi 3) itsensä johtaminen on välttämätöntä –on otettava henkilökohtaista vastuuta omista ajatuksistaan, tunteistaan ja niitä ohjaavista rajoitteista. Mielestäni lasten uhmaiät kuvaavat hyvin kasvua –olemme matkalla kohti uutta, osaavampaa, parempaa minua vaikka tie voi ajoittain olla kivikkoinenkin ja olo vähemmän seesteinen.

Tarja esitteli meille puuesimerkin voimin sitä alustaa, jossa jokaisen kasvu voi tapahtua ja mitkä tekijät mahdollistavat tai estävät kasvun. Syntymässä saadut geenit sekä kasvuympäristö muodostavat puun juuret, jotka edustavat ihmisen arvoja ja ns. syvintä minuuden tasoa. Puun runko kuvaa minuutta tällä hetkellä eli jokaisen omaa käsitystä vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Lehdet edustavat tavoitteita, jotka voivat liittyä elämän eri osa-alueisiin, esim. työhön, perheeseen tai harrastuksiin. Kuvaan piirtyivät kasvun ulkoisina tekijöinä myös aurinko ja pilvet. Auringon säteet ovat energisoivia, kuten esim. toiset ihmiset, tsemppaava kirja tai elokuva; mikä tahansa, mikä antaa lisädraivia ja uskoa tavoitteiden saavuttamiseen. Tummat pilvet kuvaavat vastakkaisena voimana kasvun horjuttajia ja niitä voivat olla esim. lannistavat ihmiset ja epäonnistumiset.

Seuraavaksi keskityimme puun lehtiä edustaviin tavoitteisiin. Tarja kertoi, että tavoitteet on usein ladattu hyvinkin erilaisilla asioilla ja uskomuksilla. Syynä tähän on se, että katsomme todellisuutta aina itsestämme käsin. Tähän ”todellisuuteen” vaikuttavat aiemmat kokemuksemme sekä ulkopuolelta tulevat havainnot, joiden kanssa käymme jatkuvaa, tiedostamatonta keskustelua.  Tarja kehottikin meitä haastamaan uskomuksiamme sen sijaan, että lähtisimme toteuttamaan niitä.

Uskomuksista johtuen en ihmettele, että oma todellisuuteni on välillä suorastaan sokerikuorrutettua tai vastakohtana läheiset saattavat epäuskoen kysyä, mistä ihmeestä olen saanut negatiivisia ajatusmalleja tiettyjä asioita kohtaan. Mieleeni tuli myös se, kuinka tärkeää johdon olisi avata ja sanoittaa yrityksen tavoitteita mahdollisimman laajasti ja monipuolisesti – toisille esim. kasvutavoitteet saattavat merkitä uutta ja innostavaa tapaa toimia, kun taas toiset voivat lamaantua vuorelta tuntuvien haasteiden edessä.

Aamupäivän kipein kysymys oli: ”Kuinka monelle teistä on joskus kerrottu, ettette ole hyvä jossakin?” Terapeuttisin anti oli osallistujien reaktio, jossa melkein kaikkien käsi nousi pystyyn – omani mukaan lukien. Yksi satuttavimmista kokemukseni liittyy ala-asteeseen, jolloin muutoin loistava opettaja käytti seinällä ollutta piirrostani esimerkkinä siitä, miten neljäsluokkalaisen ei enää kuuluisi piirtää. Kun tähän muistoon liittyy vielä suuri häpeä, niin ”Minä en osaa piirtää” –muistijälki on kuin tatuointi mielessäni. Lisäksi lapsen mielen tulkinta tästä oli se, että olen huono, en osaa, en pysty, en kelpaa. Tosin näin aikuisena terapoin itseni ostamalla tämän kirjan http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/436 ,  jonka piirrosohjeiden lisäksi ymmärsin, ettei koskaan -Ben Furmanin ajatusta myötäillen- ole liian myöhäistä saada itselleen onnellisia kuvaamataidon tunteja.

Kävimme pienryhmissä läpi myös seuraavia uskomuksia:

1. Jokaiseen ongelmaan on olemassa ratkaisu eikä ole ongelmaa ilman, että sillä olisi joku lahja sinulle.
2. Energia virtaa huomion suuntaan. Missä huomiosi on?
3. Teemme koko ajan parhaamme. Valinta on juuri niin hyvä kuin sillä hetkellä pystymme tekemään, ajattelemaan ja uskomaan.
4. Kaiken käyttäytymisen takana on myönteinen tarkoitus. Sinun vain pitää löytää se.
5. Joustavuus on menestyksen avain. Jos se mitä teet, ei toimi, tee jotain muuta.

Osa edellä mainituista ajatuksista aiheutti sen, että ryhmämme jäsenet innostuivat melkein puhumaan toistensa päälle (suomalaiset tuppisuut täytyy todellakin olla aikansa elänyt uskomus). Jotkut uskomuksista herättivät toisaalta-toisaalta –tulkintoja, toiset vastalauseita ja provosointiepäilyjä.  Hyvin mielenkiintoinen aspekti ryhmätyöosiossa oli se, ettemme tunteneet toisiamme entuudestaan emmekä tienneet esim. toistemme aloista tai ammattinimikkeistä mitään. Tajusin tämän myötä sen, kuinka nopeasti ja ehkä valitettavan virheellisesti saatan uskomusteni mukaisesti tulkita toisia koulutuksen tai työpaikan perusteella – en tarkoita tätä arvostelumielessä vaan enemmänkin niin, että kaikki tiettyä alaa edustavat ihmiset olisivat muka samanlaisia. Yritystasolla tällainen harjoitus voisi olla hyvin hedelmällinen niin, että eri osastoilla työtä tekevät muodostaisivat yhden ryhmän. Uskoisin, että molemminpuolinen ymmärrys ja arvostus voisivat hyvinkin kasvaa –ja väärät uskomukset samalla hälvetä.

Tarja esitteli meille innostavan kuvion siitä, kuinka uskomus vaikuttaa kykyyn tehdä työtä:

Kapasiteetti –> Ponnistelu eli työ –> Tulos –> Uskomus –> Kapasiteetti –> Ponnistelu eli työ jne.

Mielestäni kuviossa on erityisen rohkaisevaa se, että kykyyn eli kapasiteettiin tehdä työtä voi todellakin vaikuttaa. Tekemällä työtä ja onnistumalla siinä kasvaa itseluottamus, joka puolestaan vaikuttaa uskommeko itseemme vai emme (eli mikä on uskomus itsestämme). Kun uskomus on positiivinen, niin samalla nousee kykymme tehdä työtä. Tätä puoltavat myös ne psykologiset havainnot siitä, että ihmiset, jotka ns. uskovat olevansa parempia kuin todellisuudessa ovat, onnistuvat paremmin kuin ne, joilla on pessimistinen ja negatiivinen kuva omasta osaamisestaan. Toisin sanoen itseensä luottavat ovat positiivisella, itseään ruokkivalla kehällä, mistä johtuen he toteuttavat joka vaiheessa positiivista uskomustaan itsestään ja onnistumisestaan.

En usko pakonomaiseen ”nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin” –ajatteluun. Uskon jokaisen rajattomaan kykyyn kasvaa, kehittyä ja tulla parhaaksi omaksi itsekseen – jos ei muun niin tämän sattumalta Aamulatauksen päivänä inboxiini tulleen ajatuksen vuoksi: ”Happiness is neither virtue nor pleasure not this or that, but simply growth. We are happy when we are growing.” - William Butler Yeats – (http://www.happiness-project.com/)

/ Marinka Wieru

Marinka Wieru toimii asiakkuuspäällikkönä Kotosalla Säätiössä. Marinka on ollut kiinnostunut itsensä kehittämisestä lukioajoista saakka, jolloin hän luki Ritva Enäkosken kirjan: “Hinku, halu ja haba – miten bodaan henkisen kantin kestäväksi.” Seniorimarkkinoiden lisäksi hänen intohimoihinsa kuuluvat aikakausilehdet, toiminnallinen treeni ja elokuvat.

Tulevan pääsiäisen rauhoittavassa vaikutuksessa, pysähdyin miettimään näitä viikon aikana koettuja hetkiä. Pysähdyin miettimään mitä tunteita olen tuntenut, mitä ajatuksia päässä on surrannut, mitä olen murehtinut ja mistä iloinnut. Oivalsin, että viikkoon on mahtunut huikea määrä ainutkertaisia hetkiä, joilla jokaisella on ollut suuri merkitys.

Usein kuulee sanottavan, että elämän kaikista pienimmät hetket ovat osoittautuneet myöhemmin kaikista merkityksellisimmiksi. Tiedätkö, sattumalta kohdattu ihminen muuttaakin ajatusmaailmaasi tai jopa elämäsi suuntaa? Tai kun intuitiosi on ohjannut sinua valitsemaan toisen kotiintuloreitin ja saattanut sinut näin turvaan, ehkä jopa pelastanut sinut? Tai kun uskaltautuessasi uudelle lenkkipolulle, olet nähnyt jotain, joka on piirtynyt ikuisiksi ajoiksi mieleesi?

Mietin, mitkä ovat olleet oman elämäni merkityksellisimpiä tai käänteentekeviä hetkiä ja totesin, että niitä kaikkia yhdistää yksi asia: ihmiset. Puitteilla, ulkoisella olemuksella, taloudellisella tilanteella tai ajankohdalla ei ole ollut mitään tekemistä näissä hetkissä. Ihmiset ovat saaneet minussa liikkeelle valtavasti tunteita, niin vahvoja, että muistan ne edelleen; Olen kokenut suurta iloa ruhjuisissa verkkareissa kotimme lattialla ystävien kanssa. Olen kokenut pakahtuvaa rakkautta rättiväsyneenä ja sairaana sängyn pohjalla. Olen kokenut spontaania jälleen näkemisen riemua asiakkaan kanssa lähikaupan kassalla lenkin päätteeksi. Olen päässyt yhteen elämäni syvällisimmistä keskusteluista tuntemattoman henkilön kanssa klo 03.40 lauantai-aamun bussissa. Olen surrut syvästi hiljaa muiden kanssa tuntien heidän tuskansa. Olen havahtunut yhdessä lyhyessä hetkessä niin voimakkaasti, että se on saanut minut muuttamaan toimintaani. Olen nauranut niin paljon, että vedet ovat valuneet silmistäni – ja itkenyt niin paljon, ettei kyyneliä enää edes ole tullut.

Välillä pysähdyn miettimään, että olenhan osannut nauttia kaikesta tarpeeksi? Enhän vain ole ohittanut jotain merkityksellistä hetkeä? Enhän vain ole paahtanut menemään liian kovaa? Olenhan huomannut kaikki elämän värit, olenhan pysähtynyt riittävän usein ja nähnyt mitä kaikkea hetkellä on minulle tarjota? Olenhan ottanut sen vastaan?

Taito olla hetkessä, tässä ja nyt, on korvaamattoman arvokas taito. Se on taito, jota voi harjoitella koko elämän ja jossa voi kehittyä aina vain paremmaksi. Kun olemme läsnä, emme kadota yhteyttä itseemme ja toisiimme. Kun olemme läsnä, olemme viehättäviä ja puoleensa vetäviä. Kun olemme läsnä, olemme kosketuksissa tunteisiimme ja ajatuksiimme…

Kun olemme läsnä, huomaamme ne pienet hetket, jotka usein merkitsevät eniten.

Monesti olen nähnyt myös tyttäreni sinnikkyyttä, joka on päättänyt olla itkemättä verikokeissa, vaikka verta olisi otettu monta putkea. Urhea rakas pieni tyttöni, vaikka lupa olisi todellakin itkeä ja huutaa.  Myös tänä aamuna sain nähdä mahtavaa sinnikkyyttä, kun lapseni askarteli silkkipaperista kukkia pajunoksiin. Silkkipaperista, joka on kyllä ohutta ja helposti repeävää. Mutta niin vain pienissä ja joskus vielä kömpelöissäkin sormissa kukat valmistuivat ja tuloksena olivat mitä ihanimmat värikkäät pajunoksat.  Voi sitä iloa ja ylpeyttä, mitä lapsi koki omasta työstään. Ei paljon haitannut vaikka osa kukista olisi repeytynyt tai teippi olisi jostakin kohtaa rutussa.

Uskomatonta elämän iloa olen saanut nähdä viimeaikoina myös koirassani, jonka hengenlähtö on ollut vaakalaudalla. Tämän viikon tiistaina istuin autossa matkalla eläinlääkäriin. Koirani ei pystynyt nousemaan auton takakonttiin omalle paikalleen, joten se istui vieressäni apukuskin jalkatilassa. Itkin, koska en tiennyt palaanko tällä kertaa kotiin yksin. Yritin silti olla itkemättä, etten loisi koiralleni turvatonta ilmapiiriä. Yhtäkkiä koirani painoi kuononsa kädelleni ja katsoi minua suoraan silmiin, ikään kuin lohduttaen minua. Jos se olisi osannut puhua, se olisi luultavasti sanonut; ”älä itke, katsotaan ensin miten tässä käy.” Tulimme yhdessä kotiin ja testauksessa ovat nyt lääkkeet, joiden odotetaan tehoavan harvinaiseen tautiin, joka koiraani yllättäen iski. Toistaiseksi tilanne näyttää hyvältä. Koira juoksee entiseen malliin ulkona, piehtaroi lumessa ja vaanii palloaan. Koirani elämänilo on niin voimakasta, että ei sitä taida ihan hevillä mikään tauti kaataa.

Joskus elämä tuo eteen ylitsepääsemättömiä esteitä. Suru haukkaa liian ison palan, se hallitsee koko elämääsi. Olen nähnyt lyhyen ajan sisällä lähimmäisen surua lapsen kuolemasta, kahdesti. Olen seurannut surua, joka on tullut kodin menettämisestä. Itse olen joskus taistellut ylitsepääsemättömän vaikealta tuntuvan väsymyksen kanssa. Olen tuntenut olevani yksisuuntaisen tien päätepysäkillä. Silloin voi sinnikkyys ja elämänilo tuntua liian kaukaiselta, ote vaan ei ole tarpeeksi vahva. Mutta kun aika kuluu ja olet valmis siirtymään itse hallitsemaan tuota surua, siirtämään surun sydämesi syrjään niin, että voit elää sovussa sen kanssa. Silloin, olet taas valmis vastaanottamaan sinnikkyyden, elämänilon ja rakkauden.

Kunpa muistaisin itsekin pitää tiukasti kiinni näistä asioista. Ainakin olen yrittänyt, joka päivä. Sillä niin kuin yksi aina ihailemani rocklaulaja, Steven Tyler laulaa:

“You have to learn to crawl
Before you learn to walk”

tai

“Sing with me, sing for the years.
Sing for the laughter, sing for the tears.
Sing with me, if  just for today.
Maybe tomorrow, the good lord will take you away”

Ole siis sinnikäs tänään! Iloitse elämästäsi tänään!

- Sanna-Kaisa Tervaniemi

Sanna-Kaisa Tervaniemi on kolmen lapsen kotiäiti ja lastenkirjailija. Sanna-Kaisan runoja voit lueskella “Kuukissa”- ja “Aivan hassu harakka”- runokirjoista, joiden tarkoituksena on lisätä lapsen omaa mielikuvitusta ja huumorintajua.