Etusivu
Sitouttaja on Valmennustoimisto Sitomo Oy:n ulkoiseen viestintään tarkoitettu yritysportaali. Portaali on luotu asiakkaidemme, yhteistyökumppaneidemme, työntekijöidemme sekä suuren yleisön iloksi, tietolähteeksi ja keskustelupaikaksi.

Koskettavia kohtaamisia

Tällä viikolla olen saanut osakseni monta ihanaa ja koskettavaa kohtaamista ihmisten kanssa. Olen pystynyt auttamaan ja tullut autetuksi, olen saanut opastaa ja tullut opastetuksi, olen lohduttanut ja tullut itsekin lohdutetuksi, olen saanut naurattaa ja nauranut itsekin.

Tulevan pääsiäisen rauhoittavassa vaikutuksessa, pysähdyin miettimään näitä viikon aikana koettuja hetkiä. Pysähdyin miettimään mitä tunteita olen tuntenut, mitä ajatuksia päässä on surrannut, mitä olen murehtinut ja mistä iloinnut. Oivalsin, että viikkoon on mahtunut huikea määrä ainutkertaisia hetkiä, joilla jokaisella on ollut suuri merkitys.

Usein kuulee sanottavan, että elämän kaikista pienimmät hetket ovat osoittautuneet myöhemmin kaikista merkityksellisimmiksi. Tiedätkö, sattumalta kohdattu ihminen muuttaakin ajatusmaailmaasi tai jopa elämäsi suuntaa? Tai kun intuitiosi on ohjannut sinua valitsemaan toisen kotiintuloreitin ja saattanut sinut näin turvaan, ehkä jopa pelastanut sinut? Tai kun uskaltautuessasi uudelle lenkkipolulle, olet nähnyt jotain, joka on piirtynyt ikuisiksi ajoiksi mieleesi?

Mietin, mitkä ovat olleet oman elämäni merkityksellisimpiä tai käänteentekeviä hetkiä ja totesin, että niitä kaikkia yhdistää yksi asia: ihmiset. Puitteilla, ulkoisella olemuksella, taloudellisella tilanteella tai ajankohdalla ei ole ollut mitään tekemistä näissä hetkissä. Ihmiset ovat saaneet minussa liikkeelle valtavasti tunteita, niin vahvoja, että muistan ne edelleen; Olen kokenut suurta iloa ruhjuisissa verkkareissa kotimme lattialla ystävien kanssa. Olen kokenut pakahtuvaa rakkautta rättiväsyneenä ja sairaana sängyn pohjalla. Olen kokenut spontaania jälleen näkemisen riemua asiakkaan kanssa lähikaupan kassalla lenkin päätteeksi. Olen päässyt yhteen elämäni syvällisimmistä keskusteluista tuntemattoman henkilön kanssa klo 03.40 lauantai-aamun bussissa. Olen surrut syvästi hiljaa muiden kanssa tuntien heidän tuskansa. Olen havahtunut yhdessä lyhyessä hetkessä niin voimakkaasti, että se on saanut minut muuttamaan toimintaani. Olen nauranut niin paljon, että vedet ovat valuneet silmistäni – ja itkenyt niin paljon, ettei kyyneliä enää edes ole tullut.

Välillä pysähdyn miettimään, että olenhan osannut nauttia kaikesta tarpeeksi? Enhän vain ole ohittanut jotain merkityksellistä hetkeä? Enhän vain ole paahtanut menemään liian kovaa? Olenhan huomannut kaikki elämän värit, olenhan pysähtynyt riittävän usein ja nähnyt mitä kaikkea hetkellä on minulle tarjota? Olenhan ottanut sen vastaan?

Taito olla hetkessä, tässä ja nyt, on korvaamattoman arvokas taito. Se on taito, jota voi harjoitella koko elämän ja jossa voi kehittyä aina vain paremmaksi. Kun olemme läsnä, emme kadota yhteyttä itseemme ja toisiimme. Kun olemme läsnä, olemme viehättäviä ja puoleensa vetäviä. Kun olemme läsnä, olemme kosketuksissa tunteisiimme ja ajatuksiimme…

Kun olemme läsnä, huomaamme ne pienet hetket, jotka usein merkitsevät eniten.

Sinnikkyys ja elämänilo

Sinnikkyys ja elämänilo. Siinä on kaksi asiaa, jolla tässä elämässä pääsee pitkälle. Oikeastaan et juuri mitään muuta edes tarvitse, paitsi tietenkin rakkautta, ilman sitähän itse elämää ei olisi edes olemassa. Olen nyt viime aikoina saanut seurata juuri 7 kk täyttäneen poikani sinnikkyyttä. On hyvin ihailtavaa miten pieni ihmisen alku opettelee liikkumaan. Tämä poika on yksinkertaisesti nyt päättänyt lähteä liikkeelle! Eteenpäin, kohti päämääräänsä. Sinne minne itse haluaa. Välillä oikein karjuen, kuin kuulantyöntäjä konsanaan.  Pystyn kuulla tuon pienen pojan ajatukset; ”Pois alta havut ja männynkävyt, täältä tullaan!”  ”Minä menen sinne minne muutkin menevät, vaikka minun matkani kestäisikin hiukan kauemmin! ”

Monesti olen nähnyt myös tyttäreni sinnikkyyttä, joka on päättänyt olla itkemättä verikokeissa, vaikka verta olisi otettu monta putkea. Urhea rakas pieni tyttöni, vaikka lupa olisi todellakin itkeä ja huutaa.  Myös tänä aamuna sain nähdä mahtavaa sinnikkyyttä, kun lapseni askarteli silkkipaperista kukkia pajunoksiin. Silkkipaperista, joka on kyllä ohutta ja helposti repeävää. Mutta niin vain pienissä ja joskus vielä kömpelöissäkin sormissa kukat valmistuivat ja tuloksena olivat mitä ihanimmat värikkäät pajunoksat.  Voi sitä iloa ja ylpeyttä, mitä lapsi koki omasta työstään. Ei paljon haitannut vaikka osa kukista olisi repeytynyt tai teippi olisi jostakin kohtaa rutussa.

Uskomatonta elämän iloa olen saanut nähdä viimeaikoina myös koirassani, jonka hengenlähtö on ollut vaakalaudalla. Tämän viikon tiistaina istuin autossa matkalla eläinlääkäriin. Koirani ei pystynyt nousemaan auton takakonttiin omalle paikalleen, joten se istui vieressäni apukuskin jalkatilassa. Itkin, koska en tiennyt palaanko tällä kertaa kotiin yksin. Yritin silti olla itkemättä, etten loisi koiralleni turvatonta ilmapiiriä. Yhtäkkiä koirani painoi kuononsa kädelleni ja katsoi minua suoraan silmiin, ikään kuin lohduttaen minua. Jos se olisi osannut puhua, se olisi luultavasti sanonut; ”älä itke, katsotaan ensin miten tässä käy.” Tulimme yhdessä kotiin ja testauksessa ovat nyt lääkkeet, joiden odotetaan tehoavan harvinaiseen tautiin, joka koiraani yllättäen iski. Toistaiseksi tilanne näyttää hyvältä. Koira juoksee entiseen malliin ulkona, piehtaroi lumessa ja vaanii palloaan. Koirani elämänilo on niin voimakasta, että ei sitä taida ihan hevillä mikään tauti kaataa.

Joskus elämä tuo eteen ylitsepääsemättömiä esteitä. Suru haukkaa liian ison palan, se hallitsee koko elämääsi. Olen nähnyt lyhyen ajan sisällä lähimmäisen surua lapsen kuolemasta, kahdesti. Olen seurannut surua, joka on tullut kodin menettämisestä. Itse olen joskus taistellut ylitsepääsemättömän vaikealta tuntuvan väsymyksen kanssa. Olen tuntenut olevani yksisuuntaisen tien päätepysäkillä. Silloin voi sinnikkyys ja elämänilo tuntua liian kaukaiselta, ote vaan ei ole tarpeeksi vahva. Mutta kun aika kuluu ja olet valmis siirtymään itse hallitsemaan tuota surua, siirtämään surun sydämesi syrjään niin, että voit elää sovussa sen kanssa. Silloin, olet taas valmis vastaanottamaan sinnikkyyden, elämänilon ja rakkauden.

Kunpa muistaisin itsekin pitää tiukasti kiinni näistä asioista. Ainakin olen yrittänyt, joka päivä. Sillä niin kuin yksi aina ihailemani rocklaulaja, Steven Tyler laulaa:

“You have to learn to crawl
Before you learn to walk”

tai

“Sing with me, sing for the years.
Sing for the laughter, sing for the tears.
Sing with me, if  just for today.
Maybe tomorrow, the good lord will take you away”

Ole siis sinnikäs tänään! Iloitse elämästäsi tänään!

- Sanna-Kaisa Tervaniemi

Sanna-Kaisa Tervaniemi on kolmen lapsen kotiäiti ja lastenkirjailija. Sanna-Kaisan runoja voit lueskella “Kuukissa”- ja “Aivan hassu harakka”- runokirjoista, joiden tarkoituksena on lisätä lapsen omaa mielikuvitusta ja huumorintajua.

RajatON

“Jos en kato sinua silmiin samalta tasolta, mukaan suhteeseemme tulee valta. Jos koen olevani tilanteessa vahvempi, voi moraalini sinua kohtaan kärsiä. Voi olla, etten minä pidä tilanteesta, se on minulle epämukava. Minä voin yrittää tehdä tilannetta sinulle mukavammaksi, pysähtyä tai antaa tilaa. Mutta pääsääntöisesti minussa herää ärsytys.

Jos koen olevani tilanteessa heikompi, alan irtaantua itsestäni ja käyttäydyn omituisesti. Mukaan tulee tunteita; ehkä häpeää, ehkä tunnetta etten tule kuulluksi omana itsenäni ja saatan syyttää siitä sinua.

Helpointa meille molemmille olisi, että katsoisimme toisiamme samalta tasolta. Molemmat kunnioittaisivat itseään ja toista. Kanava vuorovaikutukselle välillämme aukeaisi ja kohtaamisestamme tulisi antoisa. Molemmilla olisi selkeät rajat ja kunnioitus toisiamme kohtaan. Olisimme tilanteessa läsnä tasavertaisina kumppaneina.”

En ole psykologian superammattilainen, mutta ymmärrän jotain edellä mainituista tilanteista. Ihan omasta kokemuksestani ja tutkimusmatkoista. Erilaiset kokemukset elämässämme voi saada meidät hylkäämään omat terveet rajamme ja tunne, että joku vyöryy päällemme kuin höyryjuna, on läsnä arjessamme.

Työyhteisössä omien henkilökohtaisten rajojen asettamattomuus voi luoda ristiriitoja ja epäselvyyttä arkeen. Saatan kokea, että ”ainahan minä teen kaiken” ja kollegani ihmettelee asian tullessa esille, että “ethän sinä ole koskaan sanonut mitään ettetkö sinä haluaisi näitä töitä tehdä”.

Jokaiselle meille kuuluu vastuu oppia asettamaan rajamme. Ei ole ”huonoa asennetta” suunnitella ja hallita omaa arkea ja sanoa EI joillekin tehtäville. EI:n sanominen on omien ja toisten rajojen kunnioitusta, tasavertaista kumppanuutta ja avoimuutta. Se kertoo, että arvostat itseäsi ja muita.

Kokeilepa seuraavaa:

Mieti tilannetta, jossa sinä koet, että sinulla on vahvat omat rajat. Tilannetta, jossa koet mukavaa hallinnan tunnetta ja itsenäisyyttä. Merkkaa tuo tilanne mielikuvituksessasi johonkin kohtaan lattiaa tilassa, jossa nyt olet. Nouse seisomaan, NYT ja astu tähän kohtaan. Vedä sitten jana toiseen ääripäähän; johonkin tilanteeseen, jossa rajojasi on loukattu; tilannetta, jossa olet menettänyt hallinnan tai olet suostunut johonkin todella vastentahtoisesti. Lähde kävelemään janaa hitain askelin kohti hallinnan tunteen parasta paikkaa. Kuuntele kehoasi, huomioi ajatuksiasi askel askeleelta. Miltä tuntuu saavuttaa hallinnan tunne? Mitä kehosi kertoo?

Lähde kulkemaan taas hallinnan tunteesta kohti häirittyjä rajojasi. Voit asettaa matkalle rajapyykkejä: 1. Tässä ei vielä tunnu kauhean pahalle, mutta tässä kohdassa voisin jo oppia sanomaan: ”tämä ei tunnu oikealle”. 2. Tässä kohdassa rataa minä alan kadottamaan oman hallintani, tässä on punainen alue; tässä kohdin sanon aina ”EI”.

Näitä rajapyykkejä voi olla useampia, tärkeintä on että sinä löydät omasi ja viet ne arjessa käytäntöön.

Toinen ihminen ei voi lukea ajatuksiamme, sinun ja minun on viestittävä siitä mikä on soveliasta käytöstä meitä kutakin kohtaan. Kuten lasten kasvatuksessa, myös työyhteisössä, rajojen asettaminen kertoo rakkaudesta ja arvostuksesta itseämme ja toisiamme kohtaan.

Tunnejohtajuuden yt-neuvottelut

Tunteet. Mikä on tunteiden merkitys työelämässä? Entä johtamisessa? Mitä sana TUNNEjohtajuus sinussa herättää? Olen havainnut, että tunteet ja niiden käsittely on varsinainen taitolaji. Olen nähnyt erilaisia lajinharrastajia; niin kaikkien tunteiden piilottajia kuin kaikkien tunteiden näyttäjiä ja jakajia.

Tunteet sisältävät valtavasti energiaa ja niillä on hirveän paljon meitä auttavia tekijöitä. Jos opimme kuuntelemaan ja ymmärtämään tunteitamme, opimme todennäköisesti paljon itsestämme ja toisistamme.

Olen kuullut tarinan yrityksestä, jossa tunteet päätettiin tietoisesti painaa taka-alalle. Seuraavaa tapahtui:

”Kun yrityksessämme päätettiin ulkoistaa tunteet, alkoi aluksi kustannustehokkuuden putki, kiinteät kulut tulivat muuttuviksi, investointikulut pienenivät, resurssit vapautuivat ydinliiketoimintaan, hallinnolliset kulut alenivat merkittävästi; ulkoistin myös itseni, oman johtajuuteni ja uudeksi toimitusjohtajaksi valittiin Mr. Robert Robot.

Tästä hetkestä alkaen, aloin seurata lintuperspektiivistä hyvää ystävääni, Tarmo Tunteidensaloa – ylempi toimihenkilö, yrityksen ehdoton myyntitykki, asiakaskonsultoinnin ammattilainen. Robert käski tehdä tulosta, ”sell like hell” kaikui käytävissä, itse asiassa joka aamu aloitettiin meditoimalla teemoilla kuten ”häikäilemättömyyden aakkoset”, ”kymmenen askelta kylmyyteen”, ”kuinka tallon kilpailijat”, ”syö kuormasta” tai ”kyynärpäätaktiikalla voittajaksi”. Näin eroteltiin jyvät akanoista ja voitiin aloittaa yt:t. Se ei enää Tarmoa haitannut, hänen tunteensa olivat polttaneet hänet loppuun.

Se, mitä Tarmo sanoi tuolloin, jäi mieleni syövereihin: ”Minulle sanottiin, että olen kuulemma tunneihminen, minulla ei ole siis järkeä. Niin ja olen vieläpä blondi enkä edes luonnostaan eli vielä pahempaa. Firman ulkoistusprosessin aikoihin päätin itse ulkoistaa järkeni ja aloin toimia täysin tunteideni varassa. Valitettavasti yksinäinen susi ei pitkälle pötki. En jaksanut, eikä kovin moni muukaan.”

Siihen havahtuminen, että me emme ole tunteemme, lisää psykologista joustavuuttamme. Se antaa välimatkaa negatiivisiin ajatuksiin ja tunteisiin, se muuttaa suhdetta itseemme. Se saa meidät tarkastelemaan ajatuksiamme, tunteitamme ja uskomuksiamme aivan uudessa valossa. Näkemään syy-seuraussuhteita. Se on myös avain kehittymiseen, sillä me kasvamme ja kehitymme vain epämukavuusalueellamme. Ja siellä on aina valtavasti tunteita. Siksi tunteista puhuminen ja niistä irti päästäminen – myös työyhteisössä – vie meitä kaikkia eteenpäin.

- Tarja Kivistö & Rhea Nyberg

Tunneälyinen myyjä

On olemassa yksi ammatti yli muiden, mihin juurikaan ei haluta. Ainakin jos tilastoihin on uskomista. Maamme on pullollaan työtä etsiviä ja syrjäytymisvaarassa olevia, mutta samanaikaisesti työpaikkailmoitukset pursuavat myyjiä hakevia yrityksiä. Mikä siinä myynnissä pelottaa? Miksi myyjäksi ei haluta?

Ehkä myyjän ammatti on vain niin pelottava. Onhan myyntityössä aina läsnä pelko torjunnasta ja epäonnistumisesta. Puhelimen käteen ottaminen on pelottavaa, tapamisetkin voivat pelottaa. Välillä mietin, onko pelon taustalla myyntityön mystinen leima, pidetäänkö sitä taitona, jota jollakin on tai ei ole, synnynnäisenä ominaisuutena. Vai johtuuko pelko ylipäätään myyntitilanteesta: toisen ihmisen kohtaamisesta ja häneen vaikuttamisesta.

Haluaisin osaltani purkaa pois myyjän työn päällä leijuvaa mystisyyttä ja jumaluutta ja siten lieventää siihen liittyvää pelkoa. Ihan siksi, että se auttaisi meitä, jotka olemme joskus lausahtaneet “minä en ole myyjä”, näkemään myyntityön laajemmin ja antamaan itsellemme mahdollisuuden astua myynnin pariin rohkeasti ja rennosti.

Mystisyyttä ja pelkoa purimme viime Aamulatauksessa, jossa pohdimme nykypäivän menestyvän myyjän identiteettiä. Saimme identiteettiin seuraavanlaisia määritelmiä: joustava, salliva, avoin, tavoitteellinen, itsensä tunteva ja itseensä luottava, sinnikäs, empaattinen ja tunneälyinen. Siis hetkonen… Päädyimme yhdessä kahdenkymmenen myynnin ammattilaisen kanssa tuollaisiin määritelmiin myyjistä? Mihin jäi ne adjektiivit, joilla niin usein olen kuullut luonnehdittavan myyjiä: kova, valmis taistelemaan, mielipiteensä läpi puskeva, selityksiä keksivä jne.

Ehkä nyt olemme viimein oivaltaneet, että myyntityössä on kyse loppujen lopuksi hyvin simppeleistä asioista, siitä, että on rehellisesti ihminen ihmiselle. Ihminen ostaa siltä kenestä hän pitää, kenet hän tuntee ja keneen hän luottaa. Ihmiseltä, joka on aidosti läsnä ja kuuntelee ja osoittaa haluavansa ymmärtää. Ylivertainenkaan tuote ja paras hinta ei auta jos nostatamme itseämme toisen silmissä, aiheutamme epäoikeudenmukaisuuden tunnetta tai pelaamme valtapelejä.

Ehkä ensi kerralla kun joku sanoo sinulle painokkaasti “minä en todellakaan ole myyjä”. Voisit heittää vastakysymyksiä: pidätkö itseäsi joustavana ja sallivana? Tunnetko itsesi ja luotatko itseesi? Oletko saanut palautetta, että olet empaattinen ja avoin, että osaat toimia toisten kanssa? Jos vastaus joka kysymykseen on “kyllä”, sinä OLET MYYJÄ – jos vain niin itse haluat.

Ammattikateutta ilmassa – miksi?

Olen viime aikoina törmännyt usein ilmiöön, jonka olen ristinyt ammattikateudeksi. Ammattikateudella viittaan tapaan, jolla toiset ihmiset vähättelevät toistensa ammatteja, tekevät yleistyksiä eri ammattiryhmien edustajista ja luokittelevat tietyt ammatinharjoittajat tiettyyn kategoriaan ihmisenä. Usein tässä kaikessa on hyvin negatiivinen sävy. En tiedä onko kyse kateudesta, tietämättömyydestä, ehkä ihmisen tarpeesta yleistää, ehkä kyvyttömyydestä nähdä metsää puilta, ehkä aiemmista negatiivisista kokemuksista… Kuitenkin eräänä päivänä kuunnellessani tällaisia keskusteluja, minulla meni hermo.

Keskustelu, joka aiheutti hermojen menetyksen, oli seuraavanlainen:
A: “Kyllä ne auramiehet on aika tyhmiä. Tiedäkkö kun ne putsaa pihoja yöllä eikä yhtään tajua, että normaali ihmiset on nukkumassa?
B: “Joo, ne tekee sitä varmaan tahallaan. Kato kun ne ei saa itekään nukkua ni ajattelee, että laitetaan muutkin kärsimään. Ja kolistellaan ihan kunnolla.”
A: “Joo, ne ei taida kyllä olla mitään järjen jättiläisiä. Kaikki ihan samanlaisia.”
B: “Niin, eihän siihen tarvi edes koulutusta.”

Mitä tunteita sinulle herää kyseisestä keskustelusta? Minulla heräsi kiukku ja turhautuminen – siitäkin huolimatta, että ymmärrän, että myös keskustelijoiden sanojen taustalla oli varmasti kiukku aikaisesta herätyksestä. Niin ja siitä huolimatta, että havahduin siihen, että minähän teen kyseisille keskustelijoille samaa kuin he tekivät lumiurakoitsijoille: tuomitsen heidät. En silti voinut tunteelleni mitään. Kyseinen keskustelu herätti minut pohtimaan ihmisten kategorisointia laajemmin ja huomasin, että ärsyyntymiseni taustalla oli kokemus epäoikeudenmukaisuudesta. Koin heidän tapansa leimata ja yleistää epäoikeudenmukaiseksi. Tekeekö se todella kaikista auraajista tyhmiä, että he toteuttavat työtään aamuyöllä? Vai voisiko syynä lumien aikaiseen auraamiseen olla se, että tiet tulee olla puhtaana, kun valtaosa ihmisistä lähtee liikkeelle kohti työpaikkaa ennen aamu kahdeksaa?

Vastaavanlaisiin yleistyksiin olen törmännyt monesti muutenkin, varmasti osaksi siksi, että lähipiiriini sattuu kuulumaan paljon sellaisten ammattiryhmien edustajia, joita helposti tykätään kategorisoida. Läheisissäni sattuu olemaan opettajia, lääkäreitä, upseereita, myyjiä, markkinoinnin ammattilaisia – ja sitten meitä itseämme: valmentajia. Jokaisesta näistä ammattiryhmästä olen kuullut tarinoita jos jonkinlaisia. Opettajat “ovat vain pitkien lomien perässä” tai “ne opettaa, ketkä ei osaa”. Lääkärit on pelkistetty rahanahneiksi tapausten tutkijoiksi. Ja upseerit ne vasta julmia onkin, tappokoneita! Myyjät ja markkinoinnin ammattilaiset rakastavat vain kusettaa. Ja valmentajat – rahastavat yrityksiä huvin vuoksi toistamalla asioita, jotka kaikki jo tietää.

Nämä kommentit tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, varsinkin kun vierelläni on opettajia ja valmentajia, jotka tekevät työtä syvästä halusta auttaa ja vaikuttaa. Ja lääkäreitä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita potilaan hyvinvoinnista. Ja upseereita, jotka ovat mitä kohteliaimpia ja hyväsydämisimpiä henkilöitä ja joilla on halu turvata meidän kaikkien turvallisuus. Niin ja myyjiä ja markkinoinnin ammattilaisia, ketkä haluavat palvella ja edistää asiakkaidensa liiketoimintaa, eivät vedättää.

Miksi meillä on tarve negatiivisiin yleistyksiin tietyn ammattiryhmän edustajista? En tiedä, mutta myönnän, että olen niihin sortunut joskus itsekin. Itselläni syynä ovat olleet yksittäiset huonot kokemukset tietyistä ammattiryhmän edustajista, jotka sitten olen virheellisesti yleistänyt koskemaan heitä kaikkia. Olen myös havainnut, että joskus kyse voi olla puhtaasta tietämättömyydestä, siksipä kannustan kaikkia rohkeasti tutustumaan eri ammattiryhmien edustajiin. Se on äärimmäisen avartavaa ja opettavaista kun ottaa laput pois silmiltä ja tutustuu ihmiseen ihmisenä, ei tietyn ammatin edustajana. Toisaalta, jos käyttäytymisen syynä on halu aiheuttaa vahinkoa niin herää kysymys; MIKSI? Mikä siinä on pohjimmainen tarkoitus? Ketä se hyödyttää?

Ammattikateus-ilmiötä seuranneena, mieleen tulee yksi kysymys: Miten paljon hyvää oloa ja solidaarisuutta saisimmekaan aikaan jos hetkeksi laskisimme ennakkoluulomme ja stereotypiamme taakse ja avaisimme itsemme ja kuuntelisimme halulla ymmärtää toisen maailmaa?