Oletko ollut tilanteessa, jossa ympäristö reagoi sinuun “kuin aina silloin ennen”, vaikka itse tiedät muuttuneesi?

Meillä on tapana määritellä itseämme ja toisiamme. Annamme itsellemme työyhteisössä jonkin määritteen, vaikka: ”Aina kaikki kulkee kertomassa minulle murheitaan ja en ehdi tekemään omia töitäni rauhassa.” Sitten hoemme tätä itsellemme ja muille ääneen, jolloin tästä tulee itseään toteuttava ennustus. Käyttäydymme tämän viestin mukaisesti ja vahvistamme uskomustamme niin, että siitä tulee osa identiteettiämme ja minäkuvaamme. Emme enää huomauta ”häiritsemään” tulevalle henkilölle että minulla olisi omat työt tehtävänä; vaan toimimme tehdyn ”totuuden” mukaan. Sokeudumme vaihtoehdoille ja ympyrä kutistuu.

“Päätin aikaansaada muutoksen”

Päivänä eräänä päätämme muodostaa itsestämme uuden kuvan ja toimia jatkossa uudella tavalla. Viisaina saatamme tehdä siitä jopa julkisen asian, sillä työyhteisön tuki olisi voima, joka saisi muutoksen tapahtumaan nopeastikin. Useimmiten kuitenkin jäämme muutoksen kanssa yksin; emme saa riittävän voimakasta etäisyyttä vanhaan rooliimme ja emme hae yhteisön tukea muutokselle, jolloin lipsumme takaisin vanhaan. Joskus saatamme toimia edellä mainitulla tavalla, mutta yhteisö ei ole muutokselle kypsä eli ei ymmärrä yksilön kykyä ja tarvetta määritellä itseään uudella tavalla. Yhteisö saattaa vastustaa yksilön halua muuttua ja osoittaa sen jatkamalla vanhaa käytöstään. Toisten odotuksista itseä kohtaan voi tulla omaa tahtoa vahvempia, jolloin muutos jää toteutumatta. Tällöin on tärkeää aloittaa alusta ja yrittää saada muut ymmärtämään oma tarve muutokselle.

“The universe is change; our life is what our thoughts make it.”

Marcus Aurelius