Istuskelin lauantai-iltaa ulkomailla erään keskustan kauppakeskuksen kuppilassa siemaillen oluttani ja lueskellen juuri ostamaani opusta elämänohjeaforismeista. Odottelin muita samaan kyytiin lähtijöitä ja ajattelin nautiskella hetken yksin ajasta, joka minulle siunaantui. Omistan lukuisia kirjoja, joissa on toinen toistaan nerokkaammin muotoiltuja yleisiä tai vähemmän yleisiä totuuksia elämästä. Tämä pieni taskukokoinen kirja koukutti ajatukseni varsin tehokkaasti.
Käänsin sivua ja luin ajatuksen:
“Älä koskaan anna moraalin asettua sen tielle, minkä tiedät olevan oikein.”
(Isaac Asimov)
Päässäni kuului naksahdus ja kädessäni ollut lasi pysähtyi matkalla huulille. Luin lauseen uudelleen ja aivoistani alkoi kuului rahinaa. Olin pohtinut tätä kysymystä moneltakin kantilta pari kertaa aiemminkin mutta Asimovin tapa tiivistää ajatus sai minut hiukan hämilleen.
Palauttelin pikku hiljaa mieleeni käsitteistöä ja määritelmiä. Moraali on käsitys oikeasta ja väärästä. Etiikka on moraalifilosofiaa, joka tutkii moraalia ja siihen liittyviä kysymyksiä. Niin, ja Humen laki. Moraalisia sääntöjä ei voi johtaa tosiasioista, vaan moraali on irrallaan luonnollisista totuuksista. Moraali ei siis perustu sinänsä objektiivisiin faktoihin vaan subjektiiviseen sisäiseen kokemukseen. Voiko minulla olla kaksi moraalista käsitystä päällekkäin tai rinnakkain? Miten moraali voisi asettua sen tielle, minkä jo tiedän ja tunnen olevan oikein? Eikös minulla ole silloin käsissäni jonkinlainen eettinen paradoksi, joka johtuu siitä, että moraalikäsitykseni on sisäisesti ristiriidassa? Vai onko moraalissa erilaisia aikajänteitä? Ajatussolmuni ei tuntunut purkautuvan.
Ensinnäkin, jos tiedän ja tunnen jonkin olevan oikein, voiko kyse olla jostakin muusta kuin moraalisesta kysymyksestä? Onko kyse siis siitä, että liian tiukka moraali ei saa muodostua esteeksi jollekin ylevämmälle tavoitteelle, jonka tiedän ja tunnen olevan viime kädessä oikein? Eli toisaalta tarkoittaako tämä siis, että tarkoitus pyhittää keinot? Aforismiin alkoi äkkiä löytyä lukuisia uusia näkökulmia. Koitin kuumeisesti keksiä esimerkkiä, joka kallistaisi paradoksikiikkulautaani kohti jompaa kumpaa laitaa.
Abortti ja eutanasia ovat moraalifilosofisia paradokseja. Näkökulmasta riippuen voidaan moraalilla perustella kumpi tahansa tapa toimia, erityisesti jos vaihtoehdoiksi määritellään kyllä ja ei. Molempiin sisältyy selvästi sekä yleisen moraalikäsityksen mukainen väärä että näiden toimenpiteiden kannattajien mielestä oikea, lopputuloksen näkökulmasta. Eutanasianhan voi ajatella niin, että toisen ihmisen hengen riistäminen tai siinä avustaminen ovat aina väärin ja vastoin moraalia. Jos vaihtoehtona kuitenkin on pitkittynyt tuska, josta ei ole paluuta, eutanasialla voidaan kuitenkin saavuttaa ihmisen itsensä kannalta hänen omasta mielestään parempi lopputulos. Suurempi tarkoitus kävelisi siis muussa tilanteessa moraalin vastaisen toiminnan yli. Aborttia voinee ajatella saman analogian mukaan.
Mieleeni tuli yhtäkkiä sanonta: “Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua.” Voisinko jättää tarttumatta hetkeen sen vuoksi, että tuntisin sen olevan sillä hetkellä moraalisesti väärin mutta viime kädessä oikein? Todennäköisesti en, jos ylevä tavoite olisi sellainen, jonka takana voisin täysin varauksetta seisoa. Olisinko siis valmis tekemään vastoin moraaliani? Todennäköisesti olisin. Jos olisin parisuhteessa ja törmäisin ihmiseen, jonka uskoisin olevan elämäni suuri rakkaus (enkä olisi siihen mennessä vielä ollut asiasta aivan varma kenenkään muun kanssa), olisiko oikein pidättäytyä vai tarttua hetkeen? En tarkoita, että pettäminen millään tasolla olisi lähtökohtaisesti hyväksyttävää mutta jos tiedän jonkin olevan viime kädessä oikein, mitä se voisi oikeuttaa? Milloin carpe diem on oikeasti sovellettava periaate? En keksinyt kovin montaa tilannetta, jotka voisivat oikeuttaa minut sisäisesti lyhyellä tähtäimellä moraalittomaan toimintaan. Päädyin kuitenkin lopputulokseen, että tällainen tilanne saattaisi olla jossakin tapauksessa mahdollinen. Vaatii tosin todella pitkälle jalostunutta itsetuntemusta ja raakaa rehellisyyttä itselleen kyetä erottamaan tällaiset tilanteet hetkellisistä mieliteoista.
Ehkä arkisin tilanne, jossa tällainen moraalinen paradoksi tulee eteen ovat ns. hyväntahtoiset hätävalheet, joita ei kerrota oman itsensä suojelemiseksi vaan enemmänkin toisen suojelemiseksi. Joskus voi olla tilanne, että toiselle ei kannata kertoa asiaa juuri sillä hetkellä niin kuin se on, vaan on parempi jättää kertomatta tai kertoa jotain muunneltua totuutta hyvän tarkoituksen oikeuttamana.
Kyse on väistämättä myös aikajänteestä. Moraalinen vääryys lyhyellä tähtäimellä voisi olla hyväksyttävää, jos pidemmällä tähtäimellä kaikki, joihin sillä on vaikutusta, hyötyisivät enemmän tai tuntisivat olonsa paremmaksi kuin kärsisivät. Subjektiivista toki, koska kyse olisi omasta näkökulmastani ja oletuksistani, mutta kysymyshän on joka tapauksessa subjektiivisista tuntemuksista ja uskosta siihen, mikä on viime kädessä eniten oikein.
Kaikkiaan Asimovin tiivistys on nerokas näkökulma, joka kehottaa ihmisiä uskomaan johonkin ylevämpään ja suurempaan. Välillisesti se kehottaa taistelemaan itse valitun “viime kädessä oikean” puolesta, vaikka joutuisi matkan varrella tekemään vaikeita valintoja uskoen kuitenkin tekevänsä viime kädessä pitkällä tähtäimellä oikein. Toisaalta voimme pohtia myös viittaako ajatus siihen, että jos moraalimme saattaisi asettua esteeksi jollekin, minkä tiedämme olevan oikein, elämmekö enemmän opittujen tai meille ulkoa annettujen sääntöjen mukaan kuin sen mukaan, mitä itse tunnemme ja mihin uskomme.
Muistin jälleen miksi pidän niin paljon aforismeista ja niihin tiivistyvästä ajattelusta ja viisaudesta.
Mitä mieltä sinä olet? Keksitkö jonkin tilanteen, missä voisit ottaa Asimovin neuvosta vaarin?
Voiko jokin mielestäsi olla yhtä aikaa moraalisesti oikein ja väärin?
PEILAAJA
Tietoja sitomo
Puhetta moraalista eli yksilön siveellisestä kannasta ja katsomuksesta, jota meillä tavallisilla suomalaisilla ihmisillä pitkälti määrittää vuorisaarnan perinne eli “tee muille se, mitä toivoisit itsellesi tehtävän”.
Abortti ja eutanasia ovat mielestäni enemmän eettisiä ongelmia, paitsi ehkä toimeenpanevan lääkärin kohdalla, joka joutuu sitten moraalinsa kanssa kamppailemaan.
Pettäminen on kliseinen moraalinen ongelma, joka hoituu sillä, että päättää edellisen suhteen ennenkuin aloittaa “elämänsä rakkauden kanssa”. Tähän eivät pelkurit pysty (pelko siitä, että jää kuin nalle kalliolle). Mutta heillä ei kyse olekaan moraalisesta ongelmasta vaan kiinnijäämisestä, viettien vietävillä.
Kohdalleni osunut todellinen moraalinen ongelma on hyvän työkaverin alkoholismista kertominen esimiehelle (kun muu ei auttanut). Yleinen ongelma Suomessa? Sitä moraalittomuutta en ymmärrä, että aikuiset katsovat ja kuuntelevat vierestä, kun lapsia kohdelllaan kaltoin.
Asimov on mielestäni samalla linjalla sen kanssa, että “tehkää muille samoin, kuin toivotte itsellenne tehtävän”. Suurimmat moraaliset ongelmat määrittävät meitä suhteessa muihin ihmisiin.
Ennustaisin, että kovimmat keskustelut seuraavien 10 vuoden aikana tullaan käymään terveydenhuollon priorisoinnista (esim.mitä ennustettavat 3 jäljellä olevaa elinkuukautta saavat maksaa?). Tällöin todella tullaan huutelemaan joidenkin päättäjien (toivon todella, että näitä ihmisiä löytyy) moraalin perään. Voimia heille! Ja Asimovin tervehdys
Totta, että meidän moraalikäsityksemme pohja on yleisesti kristillisissä lähtökohdissa, joskin on nähtävissä, että myös kristillisestä moraaliskäsityksestä poikkeavia näkökulmia nousee yhä voimakkaammin esille. Abortti ja eutanasia ovat siinä mielessä hyviä esimerkkejä, että niistä riittää eriäviä näkökulmia myös kirkon sisällä.
Abortti ja eutanasia ovat toki yleisellä tasolla eettisiä kysymyksiä mutta yksilön etiikkahan on “kokoelma moraalisia sääntöjä” eli toimenpiteen tekijän (lääkäri, ihminen itse tai henkilö, joka teettää abortin) kannalta kyse on toimimisesta vastoin omaa moraalia tai sen mukaan tai laajemmin ajatellen oman etiikan (jota voitaneen kutsua moraalisääntökokoelmaksi) mukaan. Ja siitä, hyväksyykö toimimisen vastoin omaa moraaliaan uskoen, että lopputulos on kuitenkin enemmän oikein kuin toimenpide väärin. Näissä moraalidilemmoissa kyse on kai siitä, millä tavoin ihminen kokee oikeuttavansa oman käyttäytymisensä itselleen uskoen silti vilpilttömästi toimivansa viime kädessä oikein.
Kyse on usein myös siitä, onko enää olemassa mahdollisuutta tehdä asioita ns. oikeassa järjestyksessä ja uskooko ihminen itse siihen. Mikäli asiat elämässä etenisivät niin, että ne olisi mahdollista asettaa kronologiseen etenemisjärjestykseen, olisi käyttäytyminen ja valintojen tekeminen toki helpompaa. Aika usein asiat ja tilanteet kuitenkin limittyvät ja ihminen joutuu valitsemaan käyttäytymisensä kahdella tai useammalla rintamalla yhtä aikaa.
Kyse on myös siitä, että primäärisiä tunnereaktioita ihminen kykenee harvoin vastustamaan. Reaktionsa niihin ja käyttäytymisensä sen perusteella ihminen toki pystyy valitsemaan. Periaatteessahan asian pitäisi kai mennä niin, että toimiessaan omasta mielestään “viime kädessä oikein” paljastumisen pelon ei pitäisi olla mitenkään merkittävässä roolissa vaikuttamassa yksilön valintoihin, olipa kyse mistä tahansa. Tällöin kyse ei enää myöskään ole pelkästään viettien tasolla toimimisesta vaan tietoisesta valinnasta, jonka pystyy jollakin perusteella itselleen oikeuttamaan. Haaste, etenkin nuorille, tuntuu nykyään muodostuvan myös siitä, että vahvaan parisuhteeseen, kristillisiin oppeihin ja kulttuuriperintöömme perustuva perinteinen moraalikäsitys ja yleistynyt hedonistinen “carpe diem” -ajattelu ovat jossakin määrin keskenään ristiriidassa painottaen näkökulmia varsin eri tavoin. Omien valintojen vaikutus nähdään huomattavan suppeasti tai sitten ei välitetä, miten omat valinnat vaikuttavat muihin.
Alkoholismi ja lasten kaltoin kohtelu ovat hyviä esimerkkejä tilanteista, joissa ihminen joutuu valitsemaan tietoisesti puuttuako asiaan vai ei. En tiedä ovatko ne kuitenkaan moraalisia kysymyksiä siinä mielessä, että kokevatko ihmiset että olisiko asiaan puutuminen moraalin mukaista. Usein tuntuu, että ihmiset ajattelevat nämä niin päin, että onko oikein ja hyväksyttävää olla puuttumatta ja pystyykö elämään itsensä kanssa, jos tilanne johon ei ole puuttunut johtaa epämiellyttävään tai jopa pahimpaan mahdolliseen lopputulokseen.
Terveydenhuoltosektorilla tullaan varmasti lukuisten moraalisten kysymysten ääreen seuraavan kymmenen vuoden aikana. Ajatus siitä, että moraaliset valinnat ulkoistetaan yhä enemmän taloudellisille mittareille tai muille ennalta määritellyille sääntöille, kuulostaa yksilön kannalta pelottavalta.
-Peilaaja